Pimeän sylissä

Pimeys ympäröi, metsät ja pellot humisevat hiljaisuutta. Takkatuli räsähtelee. Tupa on taas lämmennyt. Kello on vasta puoli seitsemän, mutta pimeää on ollut jo pitkään. Olen laittanut kuuseen valolankaa ja ikkunalle kynttelikön. Olen taas omassa seurassani. Tai television. Katson kaikki Julia Robertsin elokuvat, nyt on menossa liikuttava "Aina vierelläsi". Olen nähnyt sen ennenkin.
Näen taas tuossa takan edessä tutun hahmon istumassa ja katselemassa tulen liekkejä. Miksi se ei voinut jatkua, kun niin monella muullakin voi? Onko häntä ollutkaan? Suren myös tuntemattoman, vielä nuorempana kuolleen hienon ihmisen kuolemaa, ihmisen, josta olen lukenut vain Facebookissa ja jota monet surevat. Jokin siinä muistuttaa meistä. Olenkohan sekoamassa? Nyt pitäisi varmaan tulla jotain uutta elämään.
Jotain muutakin uutta kuin Tori.fi- kaupat, joilla nyt puran ja rakennan.

Viikko hyvässä seurassa

Ihmeteltiin lunta, työnnettiin nukenvaunuja, pulkkailtiin, opeteltiin sanoja, syötiin ja nukuttiin. Hauskasti meni koko viikko. Mumma sai vanhempien lomassa autella moninaisissa puuhissa. Välillä olimme kaksin. Oli mukava käydä nukkumaan saman katon alle muiden kanssa.

Vanhana helsinkiläisenä nautin myös julkisen liikenteen kätevyydestä ja paikallisten ystävien tapaamisista kahviloissa. Surettivat kyllä Itäkeskuksen kuulutukset, että kaikki liikkeet ovat pyhäinpäivänä auki. Ihmisille ei taukoamattomassa kaupankäynnissä synny enää edes lepopäivän tunnetta. Pyhän kokemus on monilta kadonnut jo aiemmin.

Kaksi kertaa kävin kirkossa, ensin Itäkeskuksessa konsertissa ja sitten Laajasalon sisältä kauniissa kirkossa messussa. Mieleeni tuli, millainen rikkaus kirkkolaitoksemme on sitä arvostaville. Joka paikkakunnalla on tiloja ja tilaisuuksia, joihin voi vapaasti mennä, on jotain uutta ja paljon tuttua, on hienoa musiikkia ja kirkkotaidetta, on jotain ikäänkuin omaa joka paikassa.

Surutyön taipaleella totesin taas, että hän on uusissa paikoissa enemmän läsnä kuin jokapäiväisissä. Vuosikymmenet on uusia asioita tutkittu yhteisin silmin. Niin nytkin.

Diakoniapäivä

Seurakuntaviikon ohjelma oli tänä vuonna erityisen monipuolinen. Teemana oli kohtaaminen. Lauantaina oli neljän tunnin diakoniaseminaari, ensimmäinen laatuaan. Idean alkuperäinen esittäjä oli mieheni. Puolitoista vuotta sitten hän lähetti seurakunnalle kirjeen diakonian kehittämisestä ja asemasta kirkon työssä. Seminaarin järjestäminen oli yksi ehdotuksista. Kirjeeseen ei tullut mitään reaktiota. Hän poti sitä.
Nyt paikallislehdessä kerrottiin, että seminaari syntyi hänen ehdotuksestaan.Diakoniapappi puhui alussa kauniisti asiasta ja myös tunsi Sepon arvostuksen Isämeidänrukousta kohtaan. -  Siinähän on kaikki, sanoi hän löydöstään toissa keväänä.
Seminaarissa oli hyvä ohjelma, oli vuorovaikutuskoulutusta, kehitysvammaisten kuoro, alkoholismista parantuneen puheenvuoro, ruokailua, kahvit.Seurakuntatalon sali oli täynnä väkeä.
Pyysin lopuksi puheenvuoron. Kiitin Sepon puolesta, kerroin miten paljon pohdintaa ja ahdistustakin diakoniatyön johtokunnan näkökulma hänelle antoi ja mistä se kirje diakonian roolin lisäämisestä oli syntynyt. Lopuksi luin hänen hienon lehtikolumninsa aiheesta.

Moneen paikkaan hän tälläkin paikkakunnalla jätti jälkensä, puumerkkinsä ja ideansa. Hän oli myös monelle "lähdeihminen", jollaisia seminaarissa kuvattiin, kannustaja, arvostaja, myös paikallisille diakoniatyöntekijöille. Nyt tämä hänen viimeisten vuosiensa uusi "projekti" on lähtenyt liikkeelle.
Koko päivän hänen muistonsa oli lähellä ja kyynelet lähellä pintaa.

Tilinpäätöstä

Eilisten ajatusteni jatkoksi kirjoitin tänä yksinäisenä, harmaana lauantaina liki viidenkymmenen vuotemme tilinpäätöstä. Kirjoitin paperille rehellisesti ja mitään salaamatta miinuksia ja plussia, huonoja ja hienoja asioita, puutoksia ja vahvuuksia hänestä ja itsestäni  sekä  siitä, mikä meitä erotti ja mikä yhdisti, miten täydensimme  toisiamme, mitä saimme toisiltamme, mikä meitä piti yhdessä ja miten kasvoimme yhdessä, millaiset olivat loppuajat ja millainen jatkon ennuste ilman äkkikuolemaa. Lopuksi kirjoitin hänelle kirjeen, johon tiivistin tunteeni ja ajatukseni, koko yhteenvedon muutamaan riviin. Sitten revin kaiken pieneksi silpuksi.
Ei siinä juuri uutta asiaa tullut, suurin osa on jo ajat sitten kirjoitettukin perhehistoriikkiimme, mutta silti tämä kirjoitustyö oli jokin etappi tällä surusaaton  tiellä, siltä tuntuu. Hänen, minun ja meidän kuvamme jotenkin kristallisoitui minun mielessäni.
Sen kirjeen olisin niin hartaasti halunnut hänelle antaa.

Ihanne vai tosi

Televisiossa oli eilen ohjelma, jossa tutkittiin surun ja menetyksen vaikutusta kehoon. Näin siitä loppuosan. Tutkittaville oli tullut ero kumppanista. Heille näytettiin valokuvia, mukana ex-kumppaneiden kuvat. Kehon mittaukset osoittivat stressireaktioita, jos tunteet olivat vielä kipeinä. Ohjelmassa sanottiin, että stressihormoni kortisolin eritys on surevalla suurimmillaan aamuyöstä ja se pitää hereillä. Exien valokuvia oli muokattu, rumennettu ja kaunistettu. Tutkittavat valitsivat kaunistettuja kuvia, siis muistivat kumppanin kauniimpana kuin tämä olikaan. Tämä oli kiinnostava, konkreettinen havainto siitä, miten menetetystä alkaa tulla ihannekuva. Kumppaniaan kaipaavaa kehoitettiin muistelemaan muitakin kuin hyviä puolia.
Realistinen ajattelu on minustakin terveellistä, vaikka sitä estää sisäistetty " ei kuolleista pahaa sanaa"-ajatus. Ei sen tarvitse olla pahaa, vaan ihmisessä on monia puolia.Elämän kokonaiskulussa on monenlaisia vaiheita ja päivissä tunnevaihteluita, hyvää ja huonoa. Nekin on hyvä muistaa, jos aikoo elää todellisuudessa. Armollisuutta tuo ajatus, että ihminen kuitenkin toimii niin hyvin kuin sillä hetkellä pystyy. Toista muistellessa muotoutuu hänestä myös kokonaisvaltainen elämänkaarikuva, jossa on uusiakin piirteitä.
Mieleen voi koostua uusilla tavoilla myös ajatus, että hänelle oli parempi päästä pois juuri silloin, kun se tapahtui. Miehelläni oli selvästi ajatus, että elämä tuli valmiiksi ja tavalla, josta hän oli kiitollinen. Minä vain luulin, että yhteiselämämme olisi jatkunut vielä ainakin kymmenen vuotta. Voi olla, että sinä aikana olisi tullut muutoksia, jotka olisivat tehneet molempien elämänlaadusta ahdistavan. Hänelle oli parempi näin, on ajatus joka kantaa ainakin hetken matkaa.

'****
Muutama yö sitten näin unen, joka palailee mieleen tuon tuostakin sarjassa "mitä tämä uni tietää". Uni liittyy isääni, joka on kuollut lähes neljäkymmentä vuotta sitten ja josta en surukseni nähnyt unia, joita muistaisin. Kerran kyllä heräsin ulkoiseen ääneen kesken unen ja siinähän se isä oli ruokapöydässä kanssamme.
Tässä unessa sain isältä puhelun. Hän kertoi olevansa jossain kylpylässä ja oli tyytyväinen oloonsa. -Nähdään lauantaina, hän sanoi. Minä olin ikäänkuin Jyväskylän yliopiston aulassa. Lopuksi pari sanaa puhelimessa sanoi lankoni, joka oli jotenkin kääntänyt tämän puhelun minulle.

Kotona taas

Oli niin paha olla, että lähdin keskustasta Torppakotiin koulubussin kyydissä, vaikka seuraavasta päivästä oli sovittu siskon kanssa. Oli kuin ikävöinnin sarjassa olisi auennut alta lattia ja olisi vajonnut tuntemattomiin kerroksiin, joihin voisi upota. Sitä ei tietysti parantanut se, että katselin ja kuuntelin taas netistä hänen videoluentoaan. Miten tuo kaikki voi olla ikuisesti poissa, uurnassa maan alla vain tuhkaa?

Eräs leskikollega kertoi, että toisena vuonna hänellä oli kova ikävä. Arvelin, ettei minulle tule samanlaista, kun kesällä melanoomasäikäytys katkaisi suremisen. Nyt se on palannut uudella tasolla. Ei sille voi mitään.

Torpan kotitiellä olo jo helpotti. Pihapihlajat ja koivut olivat jo varistaneet kaikki lehtensä maahan. Hellaan ja takkaan tulet,  harava käteen, pari tuntia ulkopuuhaa, naapureita pysähtyi juttelemaan. Illan pimetessä puolikuu heitti valoja ja varjoja pihaan, hänen aurinkolyhtynsä syttyivät, tähdet kirkastuivat. Kotona taas. Nukuin koko yön. Aamu on kirkas, maa huurteessa, pakkasta viisi astetta.

Yllätysikävä

Tuttava ehdotti keväällä, että lähde nyt sinäkin jonnekin ja niin ilmoittauduin hänen kaverikseen eläkeläisretkelle lomakylpylään. Ihan hieno paikka, hyvä ruoka, kauniit maastot, runsaasti ohjelmaa, yhteislaulut ja bingo iloisten eläkeläisten suosikkeja, vesijumppa minun. Ajattelin, että nyt on jotain uutta, missä emme ole yhdessä käyneet ja mihin hän ei olisi nytkään lähtenyt. Jo matkalla hän kuitenkin ilmaantui vahvasti mieleeni ja on koko ajan mukana puristavan ikävän hahmona. Hopeisen pään tai tutunomaisen hartialinjan vilahdus saa katseen tarkentumaan, turhaan. Iltaisin täällä on tanssia, harmitonta ja suosittua ajanvietettä, mutta minä en voi houkutteluista huolimatta astua tanssisalin kynnyksen yli. Ei siellä ole ketään, kenen käteen pystyisin tarttumaan.

Erakon ehtoota

Lämmitin takkaa ensimmäisen kerran tänä syksynä. Vähän ehti tulla savua, ennenkuin muistin, että kylmää takkaa sytytettäessä ovi pitää olla auki ulos asti. Mies oli vakituinen takan sytyttäjä. Tuossa hän istui tuolilla takan edessä ja katseli puiden palamista. Ehtikö hän viimeisinä päivinään ajatella, mikä kaikki häneltä jää taakse, jos ei enää palaa kotiin? Tuntuu vieläkin pahalta, etten voinut olla jakamassa hänen viimeisiä hetkiään.

Tulin taas Torpan yksinäisyyteen, vaikka keskustassa olisi ollut monenlaista kiinnostavaa ohjelmaa tämän viikonlopun aikana kuten Urkufestivaali ja syyspäivälliset.Yhdessä osallistuimme aina niihin ja muihinkin tapahtumiin. Viime talvena menin yksin monenlaisiin tilaisuuksiin, mutta nyt suunnittelin vain, mitä pieniä puuhiani Torpalla nyt tekisin: omenoita, puolukkaa, tulppaaneita, jo ränsistyneiden tatarpensaiden alasleikkausta, ruohonleikkurin tyhjäksi ajoa. Palvelulinjan kyydissä oli oikein rattoisaa kyläläisten kesken.

Jonkinlainen uusi välitila alkaa kehittyä asumiseen, kun rivitaloasunto on myynnissä. Ehkä vaatimaton kotimme ei menekään kaupaksi, mutta huomaan suunnittelevani tällä hetkellä Jyväskylän yksiön uudelleen sisustamista. Ainakin aluksi asuisin siinä, siis talvikauden. Minulla on taipumus sopeutua asuntoon kuin asuntoon sen ehdoilla. Hyvin monella tavalla voi asua eikä minulla ole koskaan ollut erityisiä asuntounelmia.
Hyvä oli kyllä palata hammasvikaisena kotipaikkakunnalle. Samana päivänä pääsin hammasteknikolle ja kahden päivän päästä kaupungin hammashoitolaan. Apteekissa oli eilisen kysymykseni jälkeen pohdittu poskisiirteeni peittämistä ja apteekkari suositteli siihen keinoa, kun tänään kävin muissa asioissa.
Ehkä sopeutuisin vielä uusiinkin kuvioihin, kun muistan kuinka vastahakoisesti tänne palasin kahdeksan vuotta sitten ja nyt olen kotiutunut ja osaan toimia täällä. Nyt sitten koetan irtautua, tosin vieläkin muutoksen toteutumista epäillen.

Tupa on lämmin, muurinkylki taas lämmennyt, radio soi rauhallisesti, hellanuunissa kypsynyt omenapaistos on niiin hyvää, eteinen tuoksuu omenilta. Ulkona alkaa jo seitsemältä näyttää hämärältä. Keltaiset koivut ja pensaat hohtavat himmeän läpi ennenkuin sammuvat pimeyteen.

Syysretki

Laitoin tekstiä jo saaresta, mutta nyt se näkyi vain luonnoksena. Laitetaan sitten retkikertomus.

11.9. Metka tunnelma täällä saaressa. Tuuli on lämmin, mutta huhtoo aavalta syksyisesti, ulvoo suorastaan savupiipussa. Päivä alkaa pimetä jo kahdeksalta. Kävin varovasti pyyhkeiden peitossa saunassa puolentoista kuukauden tauon jälkeen ja kaksi kertaa järvessäkin. Takka on lämmennyt kodikkaasti. Tällä kulmakunnalla ei näytä olevan enää ketään muita, ei näy valoja. Ympärilläni on joka paikassa kovin väljää.
Kiinteistönhuoltajan toimeni jatkuvat. Kaksi päivää siistin rivitalokotia näyttökuntoon. Täällä on talvikuntoon laitto. Näkee, että Rauli- myrsky on täällä itsekseen riehunut, yksi leppä kaatunutkin. Kyselemällä löytämäni paikallinen mies oli pieninyt viime talvena rannassa kaatuneen ison kuusen klapeiksi ja tehnyt niille hienon peltikatoksen.
Tasan vuosi sitten olin täällä myös yksinäni. Jotain vuosi muuttaa, ikävänpilvien keskellä alkaa tottua pikku hiljaa ja kasvaa pallon puolikkaasta kokonaista kohti. Vuosi sitten lähtiessäni itkin tutulla maantiellä, nyt tullessani junalla Sepon koulupaikkakunnalle muistin tarinoita hänen legendaarisista ruotsinkielen käännöskukkasistaan ja minua nauratti. Voi koululaisen luovuutta!

12.9. Tuli uusi aamu ja uusi ilta. Kylänmies, joka tuli kaverinsa kanssa nostamaan laituria, tarjoutui ostamaan saaren. Tytär puhelimessa sanoi: Ei ole myynnissä. Mies tarjoutui tekemään uuden, kaivomaisen kellarikuopan kannen ja raivaamaan rantapalstan. Sopiihan se, ei ole kovin kallista. Pitää oppia ostamaan palveluja, kun ei itse pysty tekemään. Silloin ei tarvitse luopua ennen aikojaan.

13.9. matka jatkui pojan perheeseen.Oli hauskaa, että pikku Ee tykkäsi kokonaisista puolukoista, olisi syönyt vaikka koko rasiallisen. On etelässäkin syyssatoa!

17.9. Onnibussilla tyttären perheeseen. Siellä oltiin puolukassa ilman kuvaa. Omenasadosta tuli tosi maistuvaa omenapaistosta. Tunnen lasteni keittiöt yhtä hyvin kuin omani ja voin loihtia hyviä tuoksuja kotiin palaavien iloksi.
19.9. Flunssa lähetti ennenaikaisesti kotikulmille. Ei ole ollutkaan flunssaa yli kahteen vuoteen. Ääni on poissa.

Syksyinen puuhapäivä

 Vähän piti mieheltä illalla kysellä, ettei hän pahastuisi, kun tilasin kotitalkkarin poistamaan huononmakuisia
omenoita erikoisen runsaasti kantavan ison omenapuun. Kyllästyin tarjoilemaan rupisia omenia naapureille soseomenoiksi ja rahtaamaan niitä metsään. Istutimme kolme omenapuuta  17 vuotta sitten. Ne olivat aina hänen omenapuitaan, joihin minä en saanut koskea ennenkuin oli poimittavaa. Nyt yhden puun kantokin on jyrsitty pois, samoin tuomen kanto, vadelmapuskia, liiaksi levinnyt metsästä löytämäni metsäruusu, yksi marjapensas. Puuhasin kuusi tuntia tasoitellen maata, kantaen oksia navetan taa, siivoten jälkiä, kooten pois juurenkappaleita. Löysin ojaan karanneen tuomen taimen ja istutin sen ruusupensaan paikalle. Jospa vielä näen sen, lapsuuden lempipuuni, kasvavan.

Syysaurinko paistoi -oli minulla lierihattu ja aurinkorasvaa suojana-, hiki virtasi, keuhkot täyttyivät, tuli happirikas, terve olo. Kunnon pesu saunanpadassa lämmitetyllä vedellä kruunasi tämän energisen päivän. Yöllä sitten tuntee, oliko tämä vanhalle liikaa.
Väljempiä pihanäkymiä on kiva katsella ja on helpompi ajaa ruoho. Kyllä hän tämän hyväksyisi. Lavian punaiset omenat ovat ihania ja talviomenat kypsyvät vielä.


 

Pelkkää rakkautta

Olen sulatellut eilisillan kokemusta mielessäni ja kantanut sitä aarteena sydämessäni. Iltapäivällä oli niin yksinäinen olo, että sanoin ääneen: Tule takaisin, tule jossain muodossa.
Tarina-aiheisen iltahartauden aikana minut valtasi lempeä, kirkas hyvä aalto, joka toi hymyn kasvoille. Sellaisia kokemuksia minulla oli useita tätini kuoleman jälkeen. Nyt tunsin selvästi Sepon läsnäolon, hänen kauniin sielunsa lähettämän virran. Sanoin: Sinä, minun elämäni tarina. Hän oli kuitenkin toisessa todellisuudessa, toisessa olotilassa. Kysyin, onko sinun hyvä olla. Tuntui, ettei rajan takaa voi kysyä mitään, vain ottaa vastaan. "Pelkkää rakkautta" oli viesti, " tämä on pelkkää rakkautta". Olin ihanassa rakkauden virrassa, kuin latauksessa, otin vastaan monta minuuttia. Tarvitsin sitä. Sain lahjan.
Onko tietoisuutta ilman aivoja, niinkuin neurokirurgi Eben Alexander koomassaan vakuuttui ja kirjoitti siitä menestyskirjoja? Jääkö ihmisen energiasta ja henkisestä ja hengellisestä kehityksestä persoonallinen jälki maailmankaikkeuteen vai katoaako kaikki ruumiin kuolemaan? Onko lähellä tai kauempana muunlaisia energian värähtelytasoja kuin tämä aistiemme havaitsema atomien värähtely? Onko rajan takana taivaallisen rakkauden valtakunta, jossa sielut sykkivät ikuisessa läsnäolossa?
-Tulethan  sitten vastaan, sanoin, vaikka sanat jäivät verhon tälle puolelle.

Arkisto

Yksi surutyön etappi tänään oli se, että Sepon kirjallinen tuotanto ja arkisto 70-luvulta alkaen lähtivät Helsinkiin, MSL:n arkistoon, jossa se on tarkoitus luetteloida ja arkistoida niin, että tutkijat voivat sitä käyttää. Joskus kysyin, mitä kotiarkistolle tehdään, jos se jää minun hoidettavakseni. Hän ei vastannut mitään. Olin jo päättänyt pitää sen Torpan peräkamarissa. Uskon, että tämä minulle ehdotettu ratkaisu on parempi ja olisi hänelle mieleen.

Torpan erakko

Joskus ihmisestä sanotaan, että hän on yksin, omissa oloissaan viihtyvä. Voiko yksin viihtymistä oppia, jos se on tarpeen? Siis niin, että yksinäinen päivä ja ilta ovat aivan leppoisaa, hyvällä mielellä eleltyä täyttä elämää ja yksin nukkumaan meno vain raukea huokaus lepoon pääsystä? Olen juuri koettanut tätä opetella. Pitää tehdä sellaista, mistä itselle tulee hyvä olo. Kudoin aivan itselleni sukat. Liikunnan endorfiinit, itselle annetun arvostaminen (vaikka aina on ajatellut, että muille tehdään hyvä ja kaunis), kirjojen maailma, luonto ja kauneus, itsensä rauhoittaminen: Ei mitään hätää, ei minnekään kiirettä, saat olla juuri näin. Ihmettelen, miksi en soita kenellekään paitsi lähipiirille, en kutsu ketään käymään, liityn hitaasti uusiin ihmisiin. En pakota itseäni, jospa haluankin olla Torpan erakko! Ilahdun kyllä yllätysvierailuista, saisi tullakin kutsumatta tai itsensä kutsuen. Niin minäkin täällä naapurustossa teen, menen kutsumatta kuin maalla ennenvanhaan, kun alkaa tuntua puhekaverin tarvetta. Joskus menee päiväkausia puhumatta. Puhun kyllä vähän itsekseni, tarkistan, toimiiko ääni. Ennen puhuin miehelle, mutta hänen henkensä haihtui täältä kesän aikana. Siitähän se yksinolo oikein alkoikin.
Olisi erilaista, jos olisi nuorempi ja olisi lapsia. Ei olisi mökkihöperyyden vaaraa. Olisi aina joku muukin tulossa ja menossa ja hengittämässä yöllä.Yksinäisyydessä painaisi myös kasvatusvastuu, kumppanin tarve, arkihuolet, koko loppuelämä. Ehkä silloin kaipaisi joskus yksinäistä päivää tai iltaa, jolloin ei tarvitsisi puhua kenellekään.
Tunnen monia yksinasuvia, joilla on paljon harrastuksia ja osallistumisia, ystäviä, täyttä elämää. Osallistuin minäkin viime talvena aika hyvin. Nyt tunnun vetäytyvän omaan kolooni. Voiko yksinoloon oppia liiaksikin, erakoitua?

Elämäntaitoa?

Olen aikaisemmin monessa yhteydessä kirjoitellut ikäihmisen elämäntaidosta, eläkkeelle jäädessä, vanhuuden saapuessa. Sitähän tässä nyt tarvitaan, elämäntaitoa, itsensä ohjaamista, jos haluaa voittaa yksinäisyyden  ankeuden ja viettää päiviänsä tyynin mielin. Ei sitä kukaan minulle anna. Siis tee sellaista, mistä tulee parempi mieli. Syö suklaata, tee itsellesi ruokaa, ulkoile, ponnistele sen mitä voit, kuuntele musiikkia, lue, tee käsitöitä, mene johonkin, etsi huumoria, ole niin kuin sinulle sopii, mutta ennen muuta, rauhoita mielesi, katso ympärillesi, iloitse kaikesta kauniista mitä näet ja kuulet, siitä mitä muualla kaipaisit. Lintujen äänet, joutsenten, kurkien huudot, illalla nähdyt tähdet, tätä Torpan elämäähän kaipaisit muualla. Nyt olet täällä, aurinko pilkistää.Varmaan kaikki ulkoinen vielä järjestyy.
Salaa itseltäni jossain piileksii kuitenkin pieni toivo, että joskus elämä vielä yllättäisi jollakin uudella hyvällä.
Vuonna 1992 lahjaksi saamani kliivia puhkesi terassilla kukkaan, toisen kerran elämässään.

Viimeinen ilta

Muistelen merkillistä iltaa Tampereen yliopistollisen sairaalan teho-osaston odotushuoneessa vuosi sitten. Olimme Sepon luona iltapäivällä ja veljetkin tulivat paikalle. Pian meidät kuitenkin lähetettiin teho-osastolta pois ja sanottiin, että huomenna iltapäivällä saa tulla uudelleen. Sanoimme sitten lopuksi vain  Hei hei ja huomenna tullaan. Puoli kahdeksalta illalla kuitenkin hoitaja soitti, että Seppo meni tajuttomaksi ja hänet viedään leikkaussaliin.
Menimme tyttären kanssa paikalle. Oleilimme hiljaisessa odotushuoneessa, jossa ei ollut ketään muita. Juttelimme verkkaisesti, muistelimme, välillä tuli kyyneleitä silmiin, makailin sohvalla, hoitaja toi mehua. Oli ihmeellisen rauhallinen, vaikkakin odottava olo. Seppoa koetettiin silloin leikata. Hän oli elossa vielä. Välillä tajunta oli palannut hetkeksi.
Puoli yhdeltätoista lääkäri tuli kertomaan, että Sepon sydän oli pysähtynyt kello 22.18. Suolensisäisellä leikkauksella ei saatu tulosta, koska vuotokohtaa ei löytynyt, ei silloin eikä myöhemminkään. Aiottiin siirtyä avoleikkaukseen, mutta sydän pysähtyi ennen sitä. Saimme tunnin päästä mennä hyvästelemään häntä. Hänen otsansa ja kätensä viilenivät käteni alla.
Oliko Sepon henki, tietoisuus läsnä ja luonamme vahvistamassa meitä  niinä parina tuntina odotushuoneessa, kun olomme oli niin tyyni ja levollinen äkillisten tapahtumien ja pelon keskellä? Olen lukenut lukuisia tajuttomuudesta tai sydänpysähdyksestä palanneiden kokemuksia, jossa henkilö on ollut ikäänkuin kaiken yläpuolella ja pystynyt seuraamaan tapahtumia. Tiedän, että monet muistivat rukouksessa. Jostakin meille annettiin rauha ja siunaus.

Vuosi läsnäolosta

Tänä päivänä vuosi sitten mieheni oli viimeistä päivää läsnä kotona. Ennenkuin viimeisestä ajasta oli tieto, kirjoitin blogikirjoituksen nimellä Läsnäolon päivä. Silloin oli viimeinkin kesäisen lämmintä, mutta tuli myös sade ja ukkonen kuten tänään. Istuin pihassa perkaamassa mustikkaa. Mies kirjoitti peräkamarissa kolumnia, vaikka ei voinut huimauksen takia olla pystyssä. Lääkäri oli arvellut huimauksen syyksi verenpainelääkkeen muutosta.
Muualla taivas oli pilvessä, mutta tupamme yläpuolella oli kirkasta. Tuli jotenkin ihmeellinen olo. Jos Lorna Byrne olisi ollut paikalla, hän olisi varmaan nähnyt enkelivirrat taivaan ja pihamme välillä. Menin lepäämään vinttikamariin. Siellä ollessani mieleeni asettui vahvasti henkilöhahmo, joka jatkossa alkoi tuntua enkelitukihenkilöltä. Hän oli vierelläni puoli vuotta. Hän antoi tunteen, etten ole yksin. En ole tästä aiemmin kirjoittanut, kun en tiedä, mistä oli kysymys.Olinko jo silloin tietämättäni hädissäni ja kehitin tai sain itselleni tukea?
Monista tämän vuoden ilmiöistä -läsnäolotuntemuksista, viesteistä, tunnemuutoksista, ohjeista, avunannosta - ajattelen rationaalisesti, että ihminen pystyy aivoistaan luomaan monenlaista. Toisena hetkenä kuitenkin tuntuu, että näitä  ilmiöitä annetaan myös toisesta, lähellä olevasta todellisuudesta.

Illalla mieheni sai  verensyöksyn ja ambulanssi vei sairaalaan. Sanoin hänelle paareilla: -Älä vaan kuole. Ei hän sitä aikonut, vaan antoi tarkat ohjeet  tavaroiden pakkaamisesta mukaan - kengät, puhelin, lompakko jne - että pääsee sitten sairaalasta takaisin.
Olen muistellut näitä viimeisiä päiviä ja viimeistä viikkoa. Muistan kaiken hyvin ja olen myös merkinnyt asioita kalenteriin. Jotain merkillistä lempeyttä oli hänessä ja minussakin viimeisinä päivinä. Ikäänkuin olisimme molemmatkin tienneet. Hänen moni oli kokenut puhuvan lähdöstään jo pitemmän aikaa. Kuulin itse, kun hän sanoi keväällä vävylle: -Ota sinä sitten tämä uusi jyrsin.
Olen lukenut tekstejä aiheeltaan "Vatsa on toiset aivot". Vatsasta on löydetty aivosolujen kaltaisia soluja, mikä selittäisi vatsan osin itsenäisiä tunne-ja tietoreaktioita. Miehellä ei ollut tiedossa mitään vaarallista sairautta. Vatsako, jossa tuntematon vika vaikutti ehkä jo pidemmän ajan, hänelle antoi viestiä ajan loppumisesta?

Tytär, rakkaan isänsä polvella kasvanut, tulee viettämään kanssani kuolinpäivää 2.8. Lapsilla ja lapsenlapsilla on oma surunsa. Saamme itkeä yhdessä.
Viime viikkoina  en ole kokenut  mieheni läsnäoloa täällä Torpallakaan, jossa hän vielä keväällä kulki pihamailla. Uudet huoleni ovat vieneet mielentilaa. Katson kuvia: Olitko sinä tosiaan täällä? Muistan tietysti kaikesta. Tuolla kulkisit nyt napsimassa vadelmiesi runsasta satoa. 
Yksinäisyys on välillä julma tunne.

Näin hän minua katsoi. Pitkästä aikaa nousevat kyynelet kätköistään ja tuovat hänet lähelle.

Jotain uutta elämään

Surusta pitäisi mennä eteenpäin, löytää jotain uutta. Olen monastikin sanonut, että tämänikäisen elämään jotain uutta tuovat vain sairaudet. Niin kävi minullekin. Toukokuussa ystävätär kysyi , enkö ole huolestunut pienestä tummasta täplästä silmäni alla. Muutoin minulla ei ole luomia.  "Täplä" poistettiin kesäkuun alussa ja kesäkuun lopussa sain lopulta tiedon: Se on melanooma malignum. Pieni, ohut  ja pinnallinen, mutta pahanlaatuinen syöpä kuitenkin.
Kyllä se säikäytti. En ole koskaan ajatellut, että minulle tulisi syöpää, kun ei suvussa ole. Ainoa liittymä syöpään oli, että keväällä aloin hypätä naistenlehtien syöpäjuttujen yli. Ajattelin, että luen niitä, jos se aihe joskus tulee ajankohtaiseksi.
Merkillisesti tämän asian hallinta otti osan ajatusmaailmastani, niin että tunnetason sureminen ikäänkuin tyrehtyi, kuin ei olisi ollut sille tilaa. Kevät oli ollut yllättävänkin raskas, kaipaava  ja murheellinen. Kesällä on ollut monenlaista mieluista puuhaa ja hoitotehtäviä, joihin on tarvittu voimia. Sairauspelon työntäminen taka-alalle on ottanut  liikenevän tunnetilan.
Herättäjäjuhlilla puhuin asiasta ystävieni kanssa ja sain ihmeellisesti tyyneyttä ja voimaa. Olen saanut muutoinkin iloita ystävyyden voimasta.
Eilen oli sitten jatko-operaatio. Poskestani poistettiin isohko lisäala varmuuden vuoksi ja tilalle laitettiin ihosiirre kaulalta. Nyt pitää olla hissukseen ja toivoa, että iho tarttuu ja paranee hyvin.Näkyvä arpi varmaan jää.  Vasta elokuun lopussa saan tulokset tämän uuden näyteen patologiatutkimuksesta. Arvio oli, että kaikki paha tuli pois ensimmäisessä leikkauksessa ja pääsisin säikähdyksellä,  mutta varmaa se ei ole, ennenkuin on tutkittu.
-On se hienoa, kun sinulla on tuollainen sisko, sanoi miehen veli. Niin on. Hän vei minut sairaalaan, oli kaksi yötä kotona kanssani, kantoi kauppakassit, varoitteli kumartelusta ja nostelusta, lähtiessään äsken vielä imuroikin.

Tähän asti olen tottumut olemaan perusterve. Nyt niin ei voi enää sanoa. Olen ikäänkuin ollut ylpeäkin kunnostani. Nyt on nöyrryttävä siihen, mikä tilanne on. Miksi ei minulla, kun niin monella muullakin on vakavia sairauksia. Silti ei ole aivan helppoa kertoa asiasta laajermmalti. Kelly A.Turnerin kirja "Syövästä voi selviytyä. Yhdeksän polkua yllättävään paranemiseen" on jotenkin antanut mielenrauhaa. Liityin Melanooma-verkoston facebook- ryhmään ja olen saanut sieltäkin tukea. Dekkarien luku irrottaa ajatuksia siitä, mihin ne aina kiertyvät.

"Ei tartte auttaa", sanoi pohjalaisisäntä kaatuneen traktorin alta. Tämä on ollut minunkin mielenlaatuni. Mieluummin olen itse ollut avunantajana. Kuluneena vuonna olen joutunut ottamaan apua vastaan ja olen avusta kiitollinen. Se onkin Turnerin mukaan yksi yhdeksästä parannuskeinosta!

Kaikenlainen ilon etsiminen tuntuu nyt entistäkin tärkeämmältä.

Hiljaisuus

Yli kaksi viikkoa elin taas perhe-elämää niin, että saman katon alla yöpyi ja asusti muita, oman perhekunnan jäseniä tai ystäviä. Jaettu aika on toisenlaista kuin yksinäinen olo. Voi sanoa toiselle: -Katso. Aika kuluu nopeammin, on puhetta, toimintaa, naurua, tekemistä, säpinää, läsnäoloa. Omien ajatusten vatvomiselle on vähemmän tilaa.Nyt olen taas palannut vanhalle talolle. Torppa humisee hiljaisuutta. Sunnuntaiaamu aukeaa hitaasti. Vierailujen jäljet on siivottu, pyykit pesty, unohtuneet tavarat kasattu, nurmikot taas ajettu. Tekemistä täällä aina on. Viinimarjat alkavat kypsyä. Mustikkaa on heikosti. Omenaa on tulossa.

Pian on kulunut vuosi leskenä. Enimmäkseen olen ollut yksin. Kuinka se aika oikein on kulunut? Mitä oli edellisvuosina tähän aikaan? Selailen kymmenen viime vuoden kalenteria. Merkinnät ovat aika samanlaisia ja silti erilaisia.

Hiljainen sade ympäröi Torppaa, rapisee peltikattoon. Vintin portaat ja puulattiat ovat lämpimät.  Ukkonen jyrähtää.

Elämänpyörässä

Miehen suvun serkkuseminaari on kokoontunut jo neljännesvuosisadan ajan. Silloiset lapset ovat nyt sen ikäisiä kuin me aloittajat olimme perinteen alkuaikoina. Heidän lapsensa taapertelevat nyt toisiinsa tutustuen. Joukko on ainakin kaksinkertaistunut.
Mieheni oli ensimmäinen seurasta poistunut. Vuosi sitten tavatessamme emme vielä tienneet mitään tulevasta, kolme viikkoa "seminaarin" jälkeen mieheni kuoli äkillisesti. Vitsailemme muistiongelmista, kuulutamme uudet varaosat eli nivelet, joistakin sairauksista uskoudumme hiljaisesti. Nuorempi polvi tuo vauvansa ja kumppaninsa näytille. Saa nähdä, jatkavatko he keskenään tätä perinnettä sitten, kun vanhin polvi ei enää jaksa järjestää ruokajuhlia.
Kahdeksankymmenluvulla perustimme neljän muun pariskunnan kanssa Anarsissiseuran. Tapasimme kuukausittain toistemme kodeissa vuosien ajan. Sen seuran elämänpyörä pyöri huimasti. Meitä oli siis kymmenen ja yksi puoliso  tuli lisää ensimmäisen kuolintapauksen jälkeen. Nyt joukosta on jäljellä neljä, seitsemän on kuollut. Emme ole uskaltaneet kokoontua vuosikymmeniin.

Mikä tämä kasvi on?

-Mikä tämä iso, vahvasti tuoksuva kukka oikein on, onko se jostain puutarhalta karannut, kyseli mieheni vuosi sitten. -Se on mesiangervo ja kyllä se Suomen luontoon on aina kuulunut. Etkö ole ennen sitä nähnyt? -En koskaan.
Osoittelin, kuinka kaikki ojanvarret ja tienristeykset röyhysivät ja tuoksuivat täynnä mesiangervoa.
Hän siis ehti nähdä mesiangervon, hän joka toivoi että oppisi havaitsemaan luontoa ympärillään, että pää joka hänen  kävellessäänkin aina kirjoitti jotain, katsoisi ympärilleen, näkisi kevään heräämisen ja kesän runsauden.

Kukinnot eivät vielä ole täysin auenneet

Hieno on "pensselikukkakin".