Syksyn sylissä

Voi mikä syksyilma! Koivunoksat viuhuvat tummina taivasta vasten, sade kastelee maata ja kohisee kattoon, ilta pimenee. Päivällä tuuli kaatoi pyöräni kaupan edessä. Jää ja liukkaus tästä enää puuttuvat, että oltaisiin syvässä syksyssä. Jotenkin tämä on rauhoittava tila hehkuvan kesän jälkeen.
Olen pitänyt tänään hiljaista kotipäivää. En ole puhunut montakaan sanaa.  Mies on käymässä Helsingissä.
Sain muutama viikko sitten pyynnön kirjoittaa muistelmia kahdenkymmenen vuoden takaisesta työvaiheesta, uuden toiminnan aloittamisesta Virossa. Olin sinä innolla mukana. Dokumentteja minulla ei ole tallessa, vain omat niukat kalenterimerkintäni matkoista ja muutamat työpaikkalehteen kirjoittamani lehtijutut löysin vintin kaapista. Jos olisi ollut historiantajua, olisin pitänyt päiväkirjaa. Mutta muistan kyllä tarinoita, tapahtumia, hienoja ihmisiä. Tänään viimeistelin muutaman sivun muistelukseni ja lähetin. Vastaukseksi sain kutsun ensi kesän juhliin. Oli oikeastaan mukava kaivautua tärkeiksi kokemiini aikoihin ja kahdenkymmenen vuoden takaiseen syksyyn, vaikka ensin tuntui, etten jaksa mennä viimeisten työvuosien keltaisen usvan läpi.

Kalentereita selatessani pisti silmään työmatkojen runsaus. Ei juuri ollut viikkoa, ettei olisi ollut ainakin yhtä yökuntiin reissaamista, kotimaassa tai ulkomaille. En todellakaan jaksaisi enää. Eivät ne mitään lomamatkoja olleet. On tullut muistelujen aika. On kuin perjantai-ilta työviikon jälkeen.

Värikylpyä

Maalaus toisensa perään kulki ohitsemme, kun eilen ajelimme Jyväskylästä lakeuksia kohti. Ruskan värit, kullanruskea, okran sävyt, keltaiset, kuusenvihreä, punaruskeat, kuin pensselillä vedetyt kellertävät pellot ja kanervikkomaiden punerrus! Kaikki tämä hohti iloisessa syysauringossa. Samalla kuuntelimme radiosta Lapuan Virkiän ja Jyväskylän Kirittärien pesäpallo-ottelua, jossa kamppailtiin kultamitalista. En ole peli-ihmisiä, koska myötätuntoni menee aina häviäjän puolelle. Niin nytkin, kun Kirittärien peli ei kulkenut lainkaan, vaikka ovat hopeatasoa.
Kiinnostukseni ja iloni perusaihe oli se, että tiesin veljeni olevan riemuitsevassa katsomossa, että hän kärsimyskesän jälkeen on saanut elää kentällä pesäpallon voittoisat loppupelit. Entinen valmentaja saa samalla vahvistusta elämänkaarensa vahvoille muistoille, joita pyörätuoli ei estä kokemasta. Kiitollisuuden sunnuntaina voi kiittää kypsistä väreistä elämän matossa.

Näkökulmia

Kaunis kukka kasvaa valkoisesta lattiasta! Lapsena, varsinkin sairaana, oli yksi huvi riiputtaa päätä sängynlaidan yli ja katsella maailmaa toisinpäin, nähdä katto lattiaksi ja lattia katoksi. Valkoiselle lattialle voi kuvitella liikkumaan kaikenlaista väkeä.
Jos silloin olisi ollut vaikka Minecraft-nettipeli, jossa rakennellaan omia maailmoja annetuista elementeistä, olisin varmaan innostunut siihen. Viisikymmenluvun lapsella piti olla parempi mielikuvitus.

Kaksitoistavuotias kysyi yksitoistavuotiaalta: -Oletko katsonut viime aikoina Pikku kakkosta? Toinen ei oikein osannut vastata, mutta ensimmäinen jatkoi: -Se on mennyt aivan pilalle, ei ole enää sitä eikä sitä. Toista oli meidän lapsuudessamme!






Joskus voi olla hyvä kääntää asiat toisinpäin ja katsoa niitä eri vinkkelistä.

Laajennettu oleminen

Näin kuvan koululaisten metsäretkipäivästä. Kuusi poikaa istui tauon aikana kivillä. Kaikki tuijottivat kouraansa. Kukaan ei katsonut lintuja tai tutkinut sammalia. En tiedä, lähettivätkö he retkiltään kuvia, mistä jatkossa puhun. Arvelen, että pelasivat jotain ja olivat ainakin osittain muissa maailmoissa.

Netti on täynnä ruoka-annoksista lähetettyjä kuvia. Hieno ravintola on jo kieltänyt annostensa kuvaamisen.
Ruoka ei ole mitään, ellei siitä ensin jaa kuvaa kavereille. Kukka ei ole mitään, ellei siitä laita kuvaa johonkin. Maisema ei ole mitään, ellei siitä ota kuvaa ja liitä muiden nähtäväksi.
Tunnen itsessäni tämän piirteen. Kun jotain tuntee, pitää siitä kirjoittaa tai laittaa kuva blogiin. Bloggaamiseni on kovasti tihentynyt eläkkeellejäämisblogin alkuvuosista, vaikka en erityisemmin panosta siihen. Onhan se yksi harrastus, mutta alkaa tuntua, että siinä on jotain outoa.

Nuorempana oli vaikea iloita vaikka auringonlaskun kauneudesta, elleivät lapset tai mies olleet sitä kanssani näkemässä. Opettelin ajattelemaan, että minäkin voin aivan itse ja yksinkin nauttia jostain kauniista. Nyt olen uudella tavalla luistanut siitä. Välineiden olemassaolo muokkaa olemisen tapaa.Ei kai jakaminen ole pahasta, jaettu ilo tai suru..jne, mutta enkö ole olemassa, jos en kirjaa kaikenlaista perin tavanomaista, mitä elämääni kuuluu? Tuoko tapahtumien dokumentointi ja jakaminen jotain lisäarvoa elämään? Pitääkö olemisen olla tällä tavoin laajennettua ollakseen jotain?

Voimaantumista ja värienergiaa

Veljen kuulumisia

Iloitsen veljeni hyvästä vaiheesta. Hän on päässyt avustajan kanssa katsomaan tärkeitä pesäpallopelejä jopa Vimpelin hienolle saarikentälle asti. Siitä hän haaveili maatessaan leikkauksen jälkeen sairaalan helteissä kuusi viikkoa.  Hän on käynyt myös kotikylässä. Iloitsen myös siitä, että hän ei ole viime viikkoina soittanut jatkuvasti meille sisarilleen, vaan kutsuu tuttaviaan käymään. Emme me ennenkään kovin usein tavanneet. Minulle tämä "loma"on ollut tarpeellista etäisyyden saamista.  Veljen sairastelujen myötä upposin liiaksi hänen elämäänsä ja ongelmiinsa, ajattelin niitä yötä päivää ja puhuin niistä jatkuvasti väsyttäen kuulijat ja itseni. Minusta tuntui, etten voinut kulkea palvelutalon ohi menemättä käymään. Yllätyskäynneistä ei aina hyvää mieltä seurannut. Viime viikkoina olen mennyt vain silloin, kun hän on soittanut noin kerran viikossa. Käymme kaupassa, pankissa, apteekissa. Taustalla hoidan kyllä hänen laskujaan ja hankin hänen asuntonsa oviin liuskat helpottamaan liikkumista raskaan pyörätuolin kanssa. Tiedän, että tilanne voi äkisti muuttua. Kunpa hänen talvensa olisi helpompi kuin viime talvi tulehduskierteineen ja verenmyrkytyksineen.

Värienergiaa
Syksy on oranssin aikaa, keltaisesta punaiseen. Se tuntuu energian lataamiselta. Kukaan ei tiedä, mihin pitkän syksyn ja talven aikana voimia tarvitaan.

LMutta entä tämä musta marja? Marja-aronia, supermarja, joka reunustaa rivitalokotimme pihoja. Juuri kukaan ei sitä kerää, kun maku vaatii säätämistä. Paras käyttötapamme tällä hetkellä on smoothie, jossa on tuoreen aronian lisäksi puolukkaa, omenaa  ja jogurttia ja vähän makeutusta.Säilön sitä tuoresoseena pakastimeen.

Kesäretket

Tämmöiseksi tämä on mennyt, että jokakesäiset odotetut kesäretkeni suuntautuvat hautausmaille. Oikeita ikäihmisen retkiä sellaiset. Tiistaina pyöräilin äidin sukulaisten haudoille yhdeksän kilometrin päähän. Oli niin kova vastatuuli, että teki mieli kääntyä takaisin, mutta jalat hapoilla pinnistelin perille kolmivaihteisellani. Pesin hautakivet harjalla ja mäntysuovalla, kun mäntyjen siitepöly tarttuu niihin lujasti. Paluumatkalla ei tarvinnut spurtteja tehdä, kun jalat eivät jaksaneet.
Torstaina oli kaunis, tyyni aamu, kun lähdin toiseen suuntaan, lapsuuden kotikylään ja isäni suvun haudoille. Matkaa on noin viisitoista kilometriä. Mies sanoi: -Mitä sinä vanha ihminen nyt sinne asti lähdet ajamaan. -Mistään ei pidä luopua vain siksi, että on ikää, vastasin. Menomatka olikin hauskaa. Pyöräillessä haistaa tuoksut ja  hajut, ehtii katsella metsänhakkuut ja  viljankorjuut, talojen pihat ja kukkalaitteet.
Kyläkirkko ja hautausmaa on rakennettu  suurten nälkävuosien 1867-1868 aikana isäni isoisän pellon päähän (sanamuoto asiakirjoissa). Alvar Aallon piirtämä tapuli on pystyssä, mutta vanha kirkko paloi ja uusi rakennettiin 1983.

Tällä hautausmaalla meillä on kolme hoidettavaa hautaa. Suorastaan viihdyn puitten katveessa kotijärven maisemassa. Siellä on paljon tuttuja, kylässä ei montaa olekaan. Katselin läpi koulutoverieni vanhempien haudat. On kuin olisi käynyt kylässä, kun muistaa kaikkien kodit ja pihat kuusikymmentä vuotta sitten. Luokkatoverini nimeltä Sisko, joka eli kymmenvuotiaaksi, löytyi sieltä myös. Järkytyin hänen hautajaisissaan kalman hajusta enkä mennyt pitkään aikaan muihin hautajaisiin.

Varsinainen projektini  oli ottaa  kuvia kaikista hoidettavista haudoista. Nyt ne on tallennettu tulosteena jälkipolville tarkoitettuun laatikkoon.
Olin ajatellut kiertää kotijärveä ympäröivän kylän ja soittaa yhdelle matkan varrella asuvalle ja käyntikutsuja esittäneelle koulukaverille, että olisiko huippupyöräilijä kotosalla. Äkisti kohahti kuitenkin tuuli ja tajusin, että paluumatka on aikamoista vastatuulta. Lähdin polkemaan takaisin. Kaupan luona jo jalkoja turrutti. Lahjoitin itselleni oikein makeat munkkikahvit kaupan kahvinurkassa. Tapasin pihassa ainoan vielä elossa olevan lapsuusnaapurin emännän, joka on näitä ihania ikinuoria teräsnaisia. Hän kertoi lukevansa juuri eläkekirjaani!
Ennen ei ole tarvinnut pitää paluumatkalla lepotaukoa. Nyt piti pysähtyä katselemaan olisiko puolukkaa ja kuinka pieni joki virtaa sillan alitse. Teinpä kuitenkin pyöräretkeni tänäkin kesänä! Viime vuonna heinäkuussa kirjoitin tästä retkestä nimellä Kesäiloa. Uimapuku kyllä unohtui tällä kertaa matkasta ja ehkä oli hyvä niin.

Rauniotarhan syksyä

Mitä ihmeen käpyjä tuohon vanhan kivinavetan raunion päällä kasvavaan männyntaimeen on tullut? Nepä ovatkin humalan käpyjä! Humala on kiivennyt männyn latvaan asti. Tarhan sisällä kasvaa edelliskesänä istutettu syreenimaja alkutekijöissään, kirsikkapuu, ruusupensas, vähän perennaa ja kaksi pensasmustikkaa. Niiden marjat eivät kypsy. Heinä kasvaa hanakasti  hankalissa paikoissa. Maa on niin epätasaista, ettei sitä saa kunnolla niitetyksi.
En saa tällä digikameralla niin hyviä kuvia kuin blogiin pitäisi olla, mutta en minä taitaisi enää oppia järjestelmäkameran käyttöä. Saavat kelvata.