perjantai 27. marraskuuta 2015

Yksinoloa

Torppa on taas herätetty eloon. Minulla oli jo ikävä tähän kotiin. Takkamuuri on lämmennyt, ulkovalo näyttää pihapiirin ja kuusen ympärillä tuikkii rauhallisesti valoketju. Ostin uuden, kun viimevuotisen katkaisi lumitaakka. Seppo piti tällaisesta, missä muutamat lamput tuikahtelevat. Sanon kuvalle: Katsopa nyt ulos, löysin samanlaiset valot.

Mielessä on ollut koko päivän eilinen  Yle Femman vaikuttava dokumenttielokuva " Kunnes syöpä meidät erottaa". Filmi seurasi aivosyöpään sairastuneen miehen elämää ja hoitoa loppuun saakka. Vaimo hoiti häntä kotona kaikissa vaiheissa, koki aivosyövän edetessä muuttuvansa vaimosta hoitajaksi ja tunsi menettävänsä parhaan ystävänsä. Hän mietti, kumpi olisi parempi, tällainen hidas sairaus vai äkkikuolema. Hän piti tärkeänä, että pitkä prosessi antoi mahdollisuuden valmistautua. Ihailen ja ihmettelen hänen voimiansa. Dokumenttia voi katsoa Areenassa.
Sen tiedän, että Sepolle kuolema kynä kädessä oli toivomuskuolema. Enpä tiedä, kumman valitsisin, jos saisi valita, ehkä sen, minkä sain. Välimuotojakin olisi olemassa.

Aika tuntuu erilaiselta, kun on yksin. Lapsuusystäviä kävi kylässä, kun olin tullut. Valoisan aikana puuhailin ulkona, siistin vadelmapensaita ja siirsin risuja. Kävin infrapunasaunassa, söin. Nyt kello on vasta kuusi. Ulkona on täyspimeätä. Poirotiin on kolme ja puoli tuntia, sitä ennen on monikulttuurisuuskeskustelu.
Kello raksuttaa kuuluvasti, löi kuusi kertaa. Hellassa napsahtaa palava puu. Kai vuosi sitten oli aika samanlaista, ei sen ihmeempää menoa. Aika vain tuntui toisenlaiselta, jaetulta tai yhteiseltä.
No, aloitan uuden sukan, silmäilen välillä kuusen pilkahtelua. Hartaisiin säveliin on puoli tuntia. Sanon niinkuin veljeni pyörätuolissa: Tätä tämä nyt sitten on.


maanantai 23. marraskuuta 2015

Aaltojen alla

Alkaa kyllä tämä itsetarkkailu tuntua jo liian itsekeskeiseltä, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Keskellä päivää lähdin ostamaan sukkalankaa kävellen. Oli ihana auringonpaiste, sininen taivas ja lumen valo kirkasti mielen. Ajattelin, että minä olen kuin toipilas, sairaslomalainen, joka käveleskelen keskellä päivää ottamassa valoa itseeni. Olenkohan minä jo toipilas?


Kotona siirtelin tauluja ja verhoja. Laitoin makuuhuoneeseen Sepon ostaman taulun ja tummat
verhot, jotka olivat viime talvena olohuoneessa. Huoneen ilme muuttui. Mitähän hän sanoisi? Annetaanko olla näin? Voi tule katsomaan! Kävele pihatietä, laita avain oveen, avaa ovi ja tule sisään!

Tämä on kuin aaltojen armoilla olemista. Minä olen matkoilla nauttinut lämpimän rannan isoista aalloista ja heittäytynyt niiden mukaan. Tämä on toista. Välillä on tyyntä, pieniä laineita, valo väreilee, sitten tulee iso tumma aalto ja imaisee mukaansa, huuhtoo vedet yli pään ja silmien, vetää syvälle ennenkuin päästää.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Vertaistukea


Tänään on ollut jotenkin hyvä olo. Sitä pohjusti viime yön hyvä uni, harvinaisen hyvä katkoton uni. Lumi kirkasti jo illalla nurmikoita ja tänään sitä on tullut lisää koko päivän. Kuva on viime talvelta, mutta samalta puut näyttävät nytkin.
Kirppiksellä oli hiljainen päivä, kun märän lumentulon lisäksi paikkakunnalla on joulumessut. Ehdimme jutella "kollegani" kanssa hänen leskeksi jäämisestään neljä vuotta sitten ja kummankin kokemuksista. Paljon niissä on samaa: hälisevien ryhmien karttaminen (en ole mennyt vesivyöjumppaan vaan käyn yksin hiljaisina aikoina),tarve olla aivan yksin sosiaalisten tilanteiden jälkeen, haluttomuus mennä ruokakauppaan ja laittaa ruokaa, nopea väsyminen, muistihataruudet varsinkin muutostilanteissa, puhuminen kotona ääneen puolisolle ja neuvojen kysyminen, sormusten pitäminen. "Joulun jälkeen sinulla on pahin ohi", hän lohdutti. Toisen lesken tapasin Halpa-Hallissa. Hänen miehensä kuoli kolme vuotta sitten. "Nyt on helpottanut. Toisena vuonna oli kova ikävä".

Olen tehnyt itselleni ohjeita:
-Varaa aamuksi jotain herkkua, mitä otat mielelläsi kahvin kanssa: kuten marjapiirakkaa, leipäjuustoa, hedelmiä, hyvää leikkelettä leivälle. On mukavampi nousta. Ja illaksi tummaa suklaata.
-Ulkoile joka päivä. Kun ahdistaa, liikunta helpottaa.
-Mene joka päivä ihmisten ilmoille. Jos ei ole muuta, niin vaikka kauppaan. Pysähdy juttelemaan, jos tapaat tuttuja.
-Mene sellaisiin tilaisuuksiin, joissa on helppo olla kuulijana tai katsojana.
-Korjaa hänen tavaroitaan pois vähän kerrallaan. Se on raskasta. Usein siinä pitää muistella joku asia, paneutua siihen ehkä syvemmin kuin ennen ja itkeä se. Ei koskaan enää, on se kova lause opittavaksi.
-Tee jotain, missä olet hyödyksi muille. Koeta ilahduttaa tai auttaa jotakuta, tule välillä ulos omasta kehästäsi. Tämä vaatii harjoitusta.
-Etsi jotain, missä voi nauraa. Vielä en ole päässyt siihen asti. Lasten kanssa on ainakin hymyilty.
-Hae hyvän läsnäolon hetkiä, jolloin ajatusten levoton virta hetkeksi laantuu.
-Soita ihmisille, joille voit soittaa. Tämä kohta ei ole juurikaan vielä toteutunut.
-Hyväksy, että päivät ja yöt vaihtelevat. Askel eteen, toinen taakse, ajan virta kulkee kuitenkin.
-Koeta ajatella, että hänelle oli hyvä lähteä nyt ja tällä tavalla. Käsityksesi vielä kymmenestä yhteisestä vuodesta oli vain uskomus, toivomus. Ei sitä ollut kukaan luvannut. Tämän kun sydän uskoo, pitäisi helpottaa.

****
Kaksi ihmistä on kysynyt, onko veljeni vielä sairaalassa. Ei ole, hän oli siellä vain pari päivää. Hän elelee palvelutalon kaksiossa koko ajan supistuvaa, tiukasti omaehtoista elämäänsä.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Perspektiiviä elämään

Yritin lukea, mutta en jaksanut keskittyä. Siirryin kirjoittamaan. Tämä tunnoistani kirjoittaminen on minulle terapiaa. Rinnan puristus ehkä hellittää. Mies aina toivoi minun jatkavan blogin kirjoittamista. -Niistä tiedän, mitä oikeasti ajattelet. -Eroaako se siitä, mitä tässä koko ajan höpötän? -No ei, mutta kuitenkin uskon kirjoitettuun sanaan.

Näen, että aika moni näitä lukee. Ihmettelen sitä, nämä kun ovat niin raskaita. Ehkä moni, jolla vielä on puoliso tai muu tärkeä ihminen olemassa, saa näistä vahvistuksen ajatella: Mitä haluaisin nyt häneltä kysyä, mitä haluaisin hänelle sanoa, mitä haluaisin tehdä, ennenkuin se on myöhäistä. Se tärkeä ihminen voi olla myös oma lapsi, oma vanhempi tai joku muu henkilö. Siis kuolemasta perspektiiviä elämään.

********

Oli kokonainen kirkkopyhä sisareni mieluisassa seurassa. Terrori-isku oli puheissa ja musiikissakin koko päivän esillä. Murheen ja pelon mittakaava on maailmanlaajuinen, mutta uhrien läheisillä myös yksityinen.

Jumalanpalvelus kirkossa, lounas ja körttiseurat opistolla, paikassa jossa miehen muistotilaisuus oli, käynti haudalla, illalla kirkossa Sibelius- konsertti Kiviniemen ja Hynnisen taidoilla. Istuimme siinä tutussa paikassa lehterillä. Siedätyshoitoa. Itkua pidättelin vain ehtoollispöydässä, jossa ponnistelin etten ajattelisi ehtoollispöytää soikiona, jonka toinen pää on tuonpuoleisessa. Vanhempien ja tätien suhteen se mielikuva on ollut lohdullinen. Ehkä joskus tulee aika, jolloin voin häntäkin siellä ajatella.

Isän syntymäpäivä. Hän kuoli yllättäen 61-vuotiaana. Nyt hän täyttäisi 99 vuotta. Sain rajuja, melkein hallitsemattomia itkukohtauksia pitkään hänen kuoltuaan. Mies oli lohtuna. Kun koira piti lopettaa, itkin kaksi tuntia ääneen. Nyt olen itkenyt toisella tavalla, suljetummin, usein sisäänpäin, kyynelet valuen, yksinäni.

Minä jäin päivän päätteeksi kiinni muistikuvaan konsertista Las Palmasissa kaksikymmentä kolme vuotta sitten. Olimme siellä Radion Sinfoniaorkesterin mukana. Viimeiseksi he soittivat Finlandian kuten nyt Kiviniemi uruilla. Muistan oopperatalon aition, jossa istuimme ja minäkin tajusin, kuinka suuri ero akustiikassa oli Finlandia-taloon. Ulkona oli lämmin pimeä. Voi niitä aikoja.


perjantai 13. marraskuuta 2015

Surutyö

Surun kanssa elämistä sanotaan suomalaisessa käytännössä surutyöksi. En tiedä, mikä muu kuin käytännön järjestelyt tässä on työtä, kun olemiseen ei tunnu voivan paljon tietoisesti vaikuttaa. Prosessi suru ainakin on, mutta suuntaa ei ole helppoa havaita. Alkuajat ainakin toimii shokissa, kuin robotti. Tarvitaan pidempi aika kuin kolme kuukautta, että näkee onko tässä olemisessa suunta. Kyllähän minä tiedän, että surutyön tavoite on määritelmän mukaan tapahtuneen hyväksyminen ja suuntautuminen johonkin uuteen. Olotilat vaihtelevat. On pakko vain antautua, vaikka välillä kaikki tuntuu epätodelliselta ja pahalta unelta, josta haluaisi jo herätä.

Luin Tuija Wuori-Tabermannin kirjaa "Meitä oli kaksi". Jaan sen toiveikkaan ajatuksen, että kuolema on tietoisuuden  tason muutos, siirtyminen toiselle värähtelytasolle. Hänellä oli jatkuvasti läsnäolon kokemuksia, paljon enemmän kuin minulla.
Eräs mielikuva oli kiinnostava: "..joka tänne jää toisen jälkeen sulkemaan ovia." Niitä sulkemisia riittää konkreettisesti: tilejä, liittymiä, sopimuksia, tilauksia, vakuutuksia, monasti kodin ovikin.

En tahdo jaksaa seurustella enkä pitää yhteyttä ihmisiin, vaikka ilahdun ja mielelläni puhun, kun joku ottaa yhteyttä. Joku on ehkä loukkaantunutkin, kun en ole kutsunut käymään ystävällisistä tarjouksista huolimatta. Luin, että sydänsuru voi aiheuttaa fyysisiä muutoksia. Olen ottanut rinnan puristukseen miehen nitrosuihketta, jota hän ei tarvinnut. Fado- musiikki jakaa usein olotilaani.

Illat ovat alkaneet tuntua niin raskailta, että toivoin näkeväni edes unta hänestä pitkästä aikaa. Löysin eräästä laukusta hänen aluspaitansa,  jonkin matkan jäljiltä pesemättömän ja tutun tuoksuisen. Panin sen päälleni yöpaidaksi ja kutsuin häntä tulemaan unessa. Ja tänä aamuna näinkin unta, että hän tuli autosta pihaan reippaan näköisenä. Juoksin häntä halaamaan. Ajattelin, että hän on tullut takaisin. Tämä uni oli varmaan työvoitto, surutyötä, hetken lohtu. Eihän minun tarvitse koskaan häneltä sulkea ovea, vaan hyväksyä että suhteemme jatkuu sisäisellä tasolla ja ainakin minun sydämessäni.


tiistai 10. marraskuuta 2015

Muista ja unohda

Eilen Akuutissa psykologi painotti, että myös unohtaminen on tärkeätä, nimenomaan ikävien asioiden unohtaminen ja taakseen jättäminen. Se ei onnistu torjumalla, vaan käymällä asiat läpi. Jossakin vaiheessa myös tietoinen pyrkimys unohtaa on avuksi. Tätä mahtoi myös mieheni tarkoittaa, kun hän usein sanoi tämän mielessäni pyörivän lauseen:  -Muistetaan sitten vain hyviä asioita. Onhan sitä pitänyt jo monessa vaiheessa antaa itselleen ja toisellekin anteeksi, mutta elämän kokonaiskuvaa kun yksin jäämisen tilassa kokoaa, nousevat hankalatkin vaiheet ikäänkuin rehellisyyden nimissä esiin. Siis kirjataan ne, mutta opetellaan jättämään pois tunnemuistista. Hänen laaja toimintapiirinsä rikasti paljon minunkin elämääni ja  järjesti runsaasti mieluisia muistoja. Elämän suunta oli kohti onnellista kumppanuutta ja iloa sen toteutumisesta.

Hengen asein- ohjelmassa muisteltiin sota-aikaa. Minulle nousivat sen ajan valokuvista haikean nostalgiset muistot neljä- ja viisikymmenluvun elämänoloista: puuaitoja, puuportteja, hevosia, lehmiä, pientä karjaa pihapiirissä, heinäseipäitä. Ovia ei lukittu ainakaan päivisin, yöksi porstuan reekeli ehkä pantiin paikoilleen. Minua nyt niin kiusaa tämä jatkuva avainten ja lukitsemisten kanssa touhuaminen. Puhelimia ei ollut ja silti pärjättiin. Ilma oli puhtaampaa. Muistellaan nytkin siis vain mukavia asioita.

Kuvassa on Torppa kaksikymmenluvulla. Muistan myöhemmiltä vuosikymmeniltä  nuo aidat ja portin, hilan, jota minäkin isuntuvalla ollessani menin avaamaan hevoskulkijoille. Muistan myös kuvan keskellä seisovan isoisän, joka kuoli ollessani vähän alle nelivuotias.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Hyvä päivä

Olen töppäillyt viime aikoina yhtä ja toista. Tänään moni asia ratkesi hyvään suuntaan.
1. Pyörä löytyi. Sen löysi Salen takaa mies, joka kirppiksellä pari viikkoa sitten kuuli minun kertovan asiasta. Hän lupasi katsella, kun työnsä puolesta liikkuu paikkakunnalla paljon. Korit puuttuivat, varmaan ne paikkakunnan nuorten tapaan oli heitetty heti jokeen, mutta muutoin vanha toveri on kunnossa. Pitää vain nyt viitsiä lukita pyörä joka paikassa.
2. Mieheltä peritty Windows Lumia lähettää nyt myös kuvia. Kolme henkilöä liikkeessä työsti sitä pitkän aikaa. Lopulta SIM-kortti ladattiin uudelleen ja a vot, kuva kulkee. Saunalahden liittymissä näitä vikoja kuulemma on. Siis ehkä ei ollut minun vikani. Olen aika lailla oppinut käyttämään älypuhelinta tai siis auttavasti.
3. Pilasin Canarialla hyvän lahjakamerani. Se pääsi kastumaan merivedessä. Vakuutuskorvauksen saannista ei ole tietoa, mutta vanha kamerani toimii edelleen ja pilaantuneen kameran siirtojohto sopii  siihen.
Eikö olekin hyvä päivä?

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Hiljaiset päivät

Olen ollut yksin Torpalla tämän synkän, sateisen viikonlopun. Halusin tulla. Hella ei tahtonut saada savuja ulos, kun on niin raskas ilma.  Lauantaina kävin pyörällä hautausmaalla. Pyhäinpäivän aikana sinne oli tuotu viisi kynttilää. Siistin haudan ja laitoin uusia kynttilöitä sähkökynttilöiden lisäksi. Viereiseen hautaan tuotiin pian sen jälkeen serkkuni pojan uurna. Hautajaiset olivat parhaillaan menossa kirkossa, mutta en mennyt sinne.
Olen polttanut kotona muistokynttilää, jonka naapurit olivat tuoneet pyhäinpäivän hartaushetkestä, jossa kaikille vuoden kuluessa haudatuille oli sytytetty nimikkokynttilä. He siis olivat menneet kirkkoon puolestani.
Olen haravoinut pihaa  ja saunonut. Lämmitin itselleni pihasaunan. Luin miehen muistikirjaa keväältä 1979. Silloin hänen  työelämänsä  tulevaisuus oli vasta hahmolla. Monet ajatukset olivat iduilla. Paljon hän luki ja keskusteli. Oltiin elämän keskellä ja keskeneräisiä.
Kaiken aikaa nousee mieleen asioita, joita ei koskaan enää tapahdu. Ei koskaan mennä hautausmaille, ei koskaan lähdetä kauppaan, ei koskaan istuta autoon ja lähdetä, hän ei koskaan tule kotiin jonkun uuden laitteen kanssa, ei koskaan enää kömmi viereeni. Tyhjä tila tuntuu aina vain suuremmalta. Tytär sanoi tänään, että aivan selvästi isä puhui lapsille ja lapsenlapsillekin siitä, ettei hänellä ole monia vuosia jäljellä ja että hän on saanut elämältä niin paljon, ettei se ole paha asia. Mistä hän sen tiesi, kun ei ollut tietoa tästä hengenvaarallisesta sairaudesta, jonka laatu ei ole vieläkään selvinnyt? Jotenkin erityisesti sen on täytynyt tuntua, vaikkei kipujakaan ollut. Jos ja kun tämän puheen kuulin, ajattelin aina kymmentä vuotta. Itsekin puhun omasta kuolemastani, mutta ajattelen kahtakymmentä vuotta.
- Ei sitten surra kauheasti, muistellaan vain hyviä asioita. Helppohan sinun on sanoa!

Kyllä se näkyy 2

Poika lähetti lomakuvia. Niissä on kukoistava lapsi ja toimeliaat vanhempansa. (Lapsen isäkään ei yhtään hävinnyt lastensa kanssa puuhaileville ruotsalaisisille. Hotelli oli täynnä syyslomalla olevia ruotsalaisperheitä.)
Mutta parissa kuvassa on ryytyneen näköinen hahmo. Yleensä olen kuvissa tuhdimpi kuin luulen olevani, mutta nyt näytin jotenkin kutistuneelta. Painoa on kuitenkin mennyt vain pari kiloa. Näytän mankelin läpi menneeltä, vaikka hymyilen. Tätä se naapuri siis tarkoitti: -Kyllä se sinustakin näkyy.

torstai 5. marraskuuta 2015

Sunwing-lomalla

Reissu on tehty ja kaupunki nähty, tätini sanoin. Mukava aurinkoloma isossa perhehotellissa, jossa puolet aikuisista oli isovanhempia. Oli hienoa nähdä viikon verran pikku Een hymyjä ja ryömimisen  muuttumista lähelle konttausta sekä antaa vanhemmille tilaisuuksia lähteä syömään kahdenkesken.

Olin suruissani, kun en huomannut ennen varausta, että pyhäinpäivä osuu lomaviikolle. Tuli myös kolme kuukautta miehen kuolemasta. En ole varma, vuotivatko nenäni ja silmäni sinä päivänä vain äkillisen flunssan takia.

Kuuntelin ja katselin yksikseni aaltojen ikuista liikettä ja pauhua. Muistan, kuinka kaksikymmentäkolme vuotta sitten katselimme niitä toisella aurinkosaarella. Istuimme iltaisin rantakallioilla ja ihailimme auringon laskuja ja seurasimme tyrskyjen jylisevää taittumista kiviin.

Ajattelin, että minun pitää nyt koettaa sanoa hänelle hyvästejä näissäkin muistoissa. Ei, miksi yrittäisinkään jättää häntä, sielunkumppaniani, pois mielestäni. Kun vain pysyisikin mukanani. Muutenhan sieluni on yksin. Katsellaan siis yhdessä.