Diakoniapäivä

Seurakuntaviikon ohjelma oli tänä vuonna erityisen monipuolinen. Teemana oli kohtaaminen. Lauantaina oli neljän tunnin diakoniaseminaari, ensimmäinen laatuaan. Idean alkuperäinen esittäjä oli mieheni. Puolitoista vuotta sitten hän lähetti seurakunnalle kirjeen diakonian kehittämisestä ja asemasta kirkon työssä. Seminaarin järjestäminen oli yksi ehdotuksista. Kirjeeseen ei tullut mitään reaktiota. Hän poti sitä.
Nyt paikallislehdessä kerrottiin, että seminaari syntyi hänen ehdotuksestaan.Diakoniapappi puhui alussa kauniisti asiasta ja myös tunsi Sepon arvostuksen Isämeidänrukousta kohtaan. -  Siinähän on kaikki, sanoi hän löydöstään toissa keväänä.
Seminaarissa oli hyvä ohjelma, oli vuorovaikutuskoulutusta, kehitysvammaisten kuoro, alkoholismista parantuneen puheenvuoro, ruokailua, kahvit.Seurakuntatalon sali oli täynnä väkeä.
Pyysin lopuksi puheenvuoron. Kiitin Sepon puolesta, kerroin miten paljon pohdintaa ja ahdistustakin diakoniatyön johtokunnan näkökulma hänelle antoi ja mistä se kirje diakonian roolin lisäämisestä oli syntynyt. Lopuksi luin hänen hienon lehtikolumninsa aiheesta.

Moneen paikkaan hän tälläkin paikkakunnalla jätti jälkensä, puumerkkinsä ja ideansa. Hän oli myös monelle "lähdeihminen", jollaisia seminaarissa kuvattiin, kannustaja, arvostaja, myös paikallisille diakoniatyöntekijöille. Nyt tämä hänen viimeisten vuosiensa uusi "projekti" on lähtenyt liikkeelle.
Koko päivän hänen muistonsa oli lähellä ja kyynelet lähellä pintaa.

Toimita talosi

En nyt ajattele taloni toimittamista ennen kuolemaa, mutta epävarmassa tulevaisuudessa olevan muuton varalta olen pikku hiljaa raivaillut rivitalokotia. Olen vienyt tavaroita roskiin, kirppikselle, toiseen paikkaan, järjestellyt papereita, suunnitellut mitä viedään minnekin. Kaapit ovat aika väljiä. Koti alkaa varmaan muistuttaa japanilaisen suursuosikki Marie "KonMari"Kondon ideoimaa kodin väljyyttä. Käärimisen taitoon en ole kyllä paneutunut.
Vaikeinta on miehen kirjojen poistaminen. Hän oli kirjan ihminen. Monet kirjat ovat kulkeneet mukana muutosta toiseen ja lisääntyneet, vaikka muutoissa on aina osa tuskalla poistettu.  Jos ei olisi ideaa muutosta, en olisi koskenut mihinkään.  Hyllyissä on nyt kuitenkin jo paljon lisää tyhjää kesällisen Sepon arkiston ja siihen liittyvien kirjojen siirron jälkeen.  Antikvariaatti otti filosofian kirjoja, kirppiksille olen kärrännyt siellä ehkä myydyksi tulevia, Torpalla on kirjahylly täynnä, roskiin on mennyt osa. Säästin 12-osaisen Encyclopedian Torpan vinttihyllyyn. Eihän sitä tiedä, vaikka maailmasta katoaisivat sähkö tai tietojärjestelmät! Yhdestä järjestöstä tullaan vielä kirjoja katsomaan. Sitten pitäisi myydä hyvät kirjahyllytkin, kun eivät sovi mukaan.

Ostotarjoukset ovat omakotitalojen myynnin takana. Pimeä ja märkä syksy ehti tulla. Ei tässä mitään kiirettä ole. Nythän täällä viihtyy! Sade ropisee kodikkaasti peltikattoon, lattia on lämmin, vanhanajan läpivedettävä pikkutytön kaulahuivi valmistuu käsissäni, ikkunasta voi katsella, kuinka kadut kiiltelevät märkinä katuvaloissa.

Lapseuden loppu

Tähän ikään asti minulla on ollut pääsy lapsuuskotiimme toisessa kylässä. Se on ollut tyhjillään yli neljä vuotta, siitä asti, kun veljeni vammautui. Nyt mökille ilmaantui yllättäen ostaja. Olin sisareni ja tyttäreni kanssa tyhjentelemässä kaappeja. Sisar on tehnyt vanhan talon vintin ja nurkkien raivaustyötä pikku hiljaa kaiken aikaa. Tytär löysi yllättävästi kiinnostavaa vanhaa tavaraa aitasta, jonne en olisi katsonutkaan. Vanhat huonekalut jäivät paikoilleen ja osa pienestäkin tavarasta, kun oli sovittu, että saavat jäädä.


Minulle mieluisin muisto on jakkara, lapsuudesta niin tuttu, jonka pohjassa lukee sen tekijäksi Torppaa asuttanut v.1841 syntynyt Juho Erkki, äitini isoisä. Se on siis 1800-luvun puolelta ja palasi nyt alkuperäiseen kotiinsa.

Nyt ei siis enää käännytä tienhaarasta lapsuuskotiin. Avaimet on luovutettu.Toivottavasti uuden asukkaan unelmat toteutuvat! Tässä pienessä kylässä on kuulemma 70 tyhjillään olevaa taloa. Minua ilahduttaa, että tähän mökkiin valot taas syttyvät.

Tilinpäätöstä

Eilisten ajatusteni jatkoksi kirjoitin tänä yksinäisenä, harmaana lauantaina liki viidenkymmenen vuotemme tilinpäätöstä. Kirjoitin paperille rehellisesti ja mitään salaamatta miinuksia ja plussia, huonoja ja hienoja asioita, puutoksia ja vahvuuksia hänestä ja itsestäni  sekä  siitä, mikä meitä erotti ja mikä yhdisti, miten täydensimme  toisiamme, mitä saimme toisiltamme, mikä meitä piti yhdessä ja miten kasvoimme yhdessä, millaiset olivat loppuajat ja millainen jatkon ennuste ilman äkkikuolemaa. Lopuksi kirjoitin hänelle kirjeen, johon tiivistin tunteeni ja ajatukseni, koko yhteenvedon muutamaan riviin. Sitten revin kaiken pieneksi silpuksi.
Ei siinä juuri uutta asiaa tullut, suurin osa on jo ajat sitten kirjoitettukin perhehistoriikkiimme, mutta silti tämä kirjoitustyö oli jokin etappi tällä surusaaton  tiellä, siltä tuntuu. Hänen, minun ja meidän kuvamme jotenkin kristallisoitui minun mielessäni.
Sen kirjeen olisin niin hartaasti halunnut hänelle antaa.

Ihanne vai tosi

Televisiossa oli eilen ohjelma, jossa tutkittiin surun ja menetyksen vaikutusta kehoon. Näin siitä loppuosan. Tutkittaville oli tullut ero kumppanista. Heille näytettiin valokuvia, mukana ex-kumppaneiden kuvat. Kehon mittaukset osoittivat stressireaktioita, jos tunteet olivat vielä kipeinä. Ohjelmassa sanottiin, että stressihormoni kortisolin eritys on surevalla suurimmillaan aamuyöstä ja se pitää hereillä. Exien valokuvia oli muokattu, rumennettu ja kaunistettu. Tutkittavat valitsivat kaunistettuja kuvia, siis muistivat kumppanin kauniimpana kuin tämä olikaan. Tämä oli kiinnostava, konkreettinen havainto siitä, miten menetetystä alkaa tulla ihannekuva. Kumppaniaan kaipaavaa kehoitettiin muistelemaan muitakin kuin hyviä puolia.
Realistinen ajattelu on minustakin terveellistä, vaikka sitä estää sisäistetty " ei kuolleista pahaa sanaa"-ajatus. Ei sen tarvitse olla pahaa, vaan ihmisessä on monia puolia.Elämän kokonaiskulussa on monenlaisia vaiheita ja päivissä tunnevaihteluita, hyvää ja huonoa. Nekin on hyvä muistaa, jos aikoo elää todellisuudessa. Armollisuutta tuo ajatus, että ihminen kuitenkin toimii niin hyvin kuin sillä hetkellä pystyy. Toista muistellessa muotoutuu hänestä myös kokonaisvaltainen elämänkaarikuva, jossa on uusiakin piirteitä.
Mieleen voi koostua uusilla tavoilla myös ajatus, että hänelle oli parempi päästä pois juuri silloin, kun se tapahtui. Miehelläni oli selvästi ajatus, että elämä tuli valmiiksi ja tavalla, josta hän oli kiitollinen. Minä vain luulin, että yhteiselämämme olisi jatkunut vielä ainakin kymmenen vuotta. Voi olla, että sinä aikana olisi tullut muutoksia, jotka olisivat tehneet molempien elämänlaadusta ahdistavan. Hänelle oli parempi näin, on ajatus joka kantaa ainakin hetken matkaa.

'****
Muutama yö sitten näin unen, joka palailee mieleen tuon tuostakin sarjassa "mitä tämä uni tietää". Uni liittyy isääni, joka on kuollut lähes neljäkymmentä vuotta sitten ja josta en surukseni nähnyt unia, joita muistaisin. Kerran kyllä heräsin ulkoiseen ääneen kesken unen ja siinähän se isä oli ruokapöydässä kanssamme.
Tässä unessa sain isältä puhelun. Hän kertoi olevansa jossain kylpylässä ja oli tyytyväinen oloonsa. -Nähdään lauantaina, hän sanoi. Minä olin ikäänkuin Jyväskylän yliopiston aulassa. Lopuksi pari sanaa puhelimessa sanoi lankoni, joka oli jotenkin kääntänyt tämän puhelun minulle.

Kotona taas

Oli niin paha olla, että lähdin keskustasta Torppakotiin koulubussin kyydissä, vaikka seuraavasta päivästä oli sovittu siskon kanssa. Oli kuin ikävöinnin sarjassa olisi auennut alta lattia ja olisi vajonnut tuntemattomiin kerroksiin, joihin voisi upota. Sitä ei tietysti parantanut se, että katselin ja kuuntelin taas netistä hänen videoluentoaan. Miten tuo kaikki voi olla ikuisesti poissa, uurnassa maan alla vain tuhkaa?

Eräs leskikollega kertoi, että toisena vuonna hänellä oli kova ikävä. Arvelin, ettei minulle tule samanlaista, kun kesällä melanoomasäikäytys katkaisi suremisen. Nyt se on palannut uudella tasolla. Ei sille voi mitään.

Torpan kotitiellä olo jo helpotti. Pihapihlajat ja koivut olivat jo varistaneet kaikki lehtensä maahan. Hellaan ja takkaan tulet,  harava käteen, pari tuntia ulkopuuhaa, naapureita pysähtyi juttelemaan. Illan pimetessä puolikuu heitti valoja ja varjoja pihaan, hänen aurinkolyhtynsä syttyivät, tähdet kirkastuivat. Kotona taas. Nukuin koko yön. Aamu on kirkas, maa huurteessa, pakkasta viisi astetta.

Yllätysikävä

Tuttava ehdotti keväällä, että lähde nyt sinäkin jonnekin ja niin ilmoittauduin hänen kaverikseen eläkeläisretkelle lomakylpylään. Ihan hieno paikka, hyvä ruoka, kauniit maastot, runsaasti ohjelmaa, yhteislaulut ja bingo iloisten eläkeläisten suosikkeja, vesijumppa minun. Ajattelin, että nyt on jotain uutta, missä emme ole yhdessä käyneet ja mihin hän ei olisi nytkään lähtenyt. Jo matkalla hän kuitenkin ilmaantui vahvasti mieleeni ja on koko ajan mukana puristavan ikävän hahmona. Hopeisen pään tai tutunomaisen hartialinjan vilahdus saa katseen tarkentumaan, turhaan. Iltaisin täällä on tanssia, harmitonta ja suosittua ajanvietettä, mutta minä en voi houkutteluista huolimatta astua tanssisalin kynnyksen yli. Ei siellä ole ketään, kenen käteen pystyisin tarttumaan.

Liikaa aikaa

Minulla on lievänä ongelmana liiallinen aika. Olen valmis kaksi tuntia ennen lähtöä. Junalla pitääkin mielestäni olla varttia ennen junaa, mutta sekin aika lähestyy jo puolta tuntia. Mitähän tekisin, on toistuva kysymys.Selailen facebookia, blogeja, lehtiä, etuoven sivuja, uutisia. Kudin on hyvä pelastus ja radio, illalla tietysti televisio, lenkille lähtö. Lukeminen toki, mutta aina ei rauhoitu lukemaan kirjaa. Lasten perheissä on aikatauluja ja kiirettä, tulemista ja menemistä, minä katselen aamun pilviä. On kuin syyllinen olo. Koetan muistutella itseäni, että onhan meilläkin ollut ruuhkavuodet. En tiedä mitään eläkeläisen kiireistäkään. Joskus, kun sattumalta tulee kiirettä, tuntuu että aivot oikein piristyvät. Kun joutuu odottelemaan puheluita tai muuta tietoa eikä voi siihen itse vaikuttaa, aika hidastuu entisestään.
Nyt ei tarvitse haaveilla hidastamisesta.