Luonnon rytmissä

Jotain jäsennystä ihminen elämäänsä hakee. Vakiintuneessa eläkeläiselossani täällä maan sydämellä on vuodenaikojen merkitys kasvanut verrattuna työaikaan kaupungissa. Marja-aika alkaa olla ohi. Herukat on poimittu, vadelmaa vielä kypsyy. Raikas puolukka-aika on oma vielä kypsymässä oleva jaksonsa. Lapsesta asti minusta on ollut hauska käydä puolukassa. Ensimmäiset marjat poimin "kortteliin" navetan takana olevassa männikössä. Isä kävi kaukana saloilla ja tuli kotiin ison marjarepun kanssa.Harmi, että hirvikärpäset ovat levinneet pilaamaan jäkäläkankaiden syysiloa. Nyt on sadonkorjuun aika. Kasvimaalta voi hakea perunaa,porkkanaa, salaattia ja persiljaa. Sipulit on nostettu.Omenat alkavat kypsyä. Katse hakeutuu silloin tällöin kaapin päällä odottaviin lankakeriin. Tyttärentytär pysähtyi kaupassa lankahyllyn eteen. Kehoitin valitsemaan sukkalankaa. Hän valitsi itselleen iloisenkirjavaa lankaa, veljelleen vähän tummempaa. Vielä ei ole kutomisen (neulomisen) aika. Pitää varmaan olla kylmempää, ennenkuin lanka ja puikot tuntuvat mukavilta kädessä. Hiiriajasta tuli jo varoitus. Metsämyyrä rapisteli vintissä ja jäi loukkuun. Torpan ympärillä pimenee. Yhtään valoa ei näy muualta. Miehen laittelemat aurinkolyhdyt syttyvät siellä täällä pihapiirissä. Tänään ripustelin omenapuihin lyhtyjä, jotta pimeä ei tulisi aivan ikkunaan silläkään puolella tupaa. Aurinkolyhdyt syttyvät juuri, tuikkulyhty valaiseekin.

Viereltä temmattu

Tänään lenkkireittini varrelta minut kutsui kotiinsa itkevä nainen. "Miestäni ei ole enää, hän kuoli tänä päivänä. Aamulla noustiin, mies keitti kahvia. Sitten äkkiä mies valitti vatsaansa ja putosi polvilleen. Hiki alkoi pursuta. Ambulanssi tuli pian. Mies kuoli leikkauspöydälle. Aortta oli revennyt pahasti." Tämä kaikki tapahtui varoituksetta. Miehellä ei ollut vikaa sydämessä eikä mitään vaivoja. "En voi uskoa, ettei mies tule enää koskaan. Odotan, että hän soittaisi", puhui vaimo. Lohtuna oli se, että mies oli ollut sairaalan vuoteella levollisen näköinen. Tuska oli poissa. Vaimo sai silitellä vielä lämpimiä kasvoja. "Onneksi tämä meni näin päin. Miehelle yksin jääminen olisi ollut vielä vaikeampaa." On suurta rakkautta sanoa näin shokin keskellä. Oli vaikeata katsella kotia, johon tämän tiiviin pariskunnan toinen puolisko ei enää palaa. Tyhjyys tuntui jo. Yksin noustavat aamut hämärsivät keittiönurkkausta, yksinäiset illat häilyivät ikkunapielissä. He olivat aina yhdessä ja viihtyivät keskenään. "Sellaisia pareja kuin me ei ole paljon", sanoi vaimo. Heidän piti kohta lähteä Lapin retkelle. Sukulaisia tuli paikalle, tuli yöksikin. Emme puhuneet mitään hautajaisten järjestämisestä, kuolinilmoituksista, arkun ostosta, siitä kaikesta mitä pitää ruveta tekemään. Tässä se oli käsillä, se mitä pelkään. "Hyvä kuolema", sanoi mieheni."Tuollaista minäkin itselleni toivoisin".

Pyörätuolielämää

Viime aikoina olen käynyt veljen luona palvelutalossa pari kertaa viikossa. Tänään kävimme kaupassa ja pankissa. Tasaisella asfaltilla hän saa käsivarsilleen harjoitusta, kun voi itse rullata pyörätuolia.Lämmin kesätuuli ja vastaan sattuneet ystävät virkistivät. Hänen elämänsä on tavallaan vakiintunut. Hän on asunut palvelutalossa 2,5 kuukautta. Fysioterapiaa on nyt kaksi kertaa viikossa, seisontatelineessä hän on kolme kertaa viikossa, henkilökohtainen avustaja auttaa 30 tuntia kuukaudessa, taksiseteleillä saa kulkea 18 vapaa-aikamatkaa kuukaudessa. Talon ruokailurytmi jakaa päivää. Talossa on totuttu hänen tarvitsemiinsa hoitotoimiin. Hän käy taksilla noin kerran kuussa kotikylässään ja toisen kerran meillä. Sukulaiset ja jotkut ystävät käyvät häntä katsomassa. Jotkut odotetut eivät tule. Vammautunut saa Suomessa monenlaista apua. Kyse on isoista tarpeista ja isoista kustannuksista, kun elämä heitetään kokonaan muiden varaan. Vamman ja sen liitännäisten hoito, asuminen, avustaminen, lääkkeet, kulkeminen, apuvälineet ja rahan riittäminen on keskeistä. Mukana on monta tahoa ja siinä on aikamoinen viidakko selvitettävänä: Mitkä asiat ovat terveydenhoitosektorin eli sairaaloiden ja terveyskeskuksen vastuulla, mitkä Kelan, mitkä perusturvan, mistä mitäkin anotaan, kuka päättää mistäkin. Opiskelen näitä netistä. Veljelleni nämä tuntuvat välillä ylivoimaisilta. Kaikki systeemit toimivat kyllä, mutta niiden hallinta on monimutkaista. Esimerkiksi maksukattoja on kolmenlaisia: terveydenhoidon, matkakustannusten ja lääkkeiden. Kaksi jälkimmäistä ovat Kelan hallussa. Tänään sain selville, että lääkekattoon ei lasketakaan koko lääkelaskua, vaan omavastuuosa, joka onkin paljon pienempi luku. Invakyytejä on kolmenlaisia: Keskussairaalaan ja terveyskeskukseen mennään Kelan korvaamalla taksilla, vieraisille perusturvan antamilla taksiseteleillä ja oman kunnan sisällä voi kulkea kaikenlaisiin paikkoihin kaupungin palveluautolla. Omavastuut ovat näissä erilaiset. Kaikessa on mukana riippuvaisuus toisten avusta. Hän ei pysty lähtemään yksin ulos talosta. Kuka vie fysioterapiaan, kuka kauppaan, kuinka pääsisi pesäpallopeliä katsomaan, milloin avustaja ehtii, kehtaisiko soittaa jollekin ja pyytää? Vuoteeseen autetaan jo kahdeksan jälkeen, kun yhdeksän jälkeen talossa on vain yksi työntekijä.Ilta on pitkä. Tätäkö on loppuelämä? Ohjaajat sanoivat tänään, että hän ei ole enää niin reipas kuin oli alussa eikä kuntoile niin aktiivisesti välineillään. Ei ole helppoa pitää yllä motivaatiota, kun mitään edistymistä ei ole tapahtunut. Lokakuuksi luvattu kuntoutusosastojakso kantaa odotusta ihmeestä: Jos siellä jalat alkavat toimia. Se pelottaa minua. Koetan puhua pyörätuolissa olevan kuntoutustavoitteista. Ei tämä aina ole omaisillekaan helppoa. Tänään sain jotenkin asennetta takaisin.

Jäähyväiset kesälle

Nautin suuresti kesän jäähyväislahjasta. Olin kaksi päivää yksin saarimökillä.Maalasin huussin sisältä ja päältä. Sinistä, sinisen ja valkoisen sekoitusta,valkoista. Tuli uudistetuksi sisältä sinisävyinen, ulkoa musta vessa. Sininen karkottaa kärpäset. Sää oli taivaallinen, järven pinta tyyni,vesi lämmintä.Polut,kivet ja kalliot ovat jalalle tuttuja ja lämpimiä. Jalka nousee vielä ketterästi niillä kulkiessa. Harvensin pensaikkoja vesurilla, yhden silmiin valuvan hikijakson karsin harvennusmetsikössä rankoja. Siivosin, pesin ikkunat, sellaista arkista puuhaa. Välillä lueskelin riippumatossa vanhoja ET- lehtiä. Vähän väliä katse siveli järven kiiltäviä värejä ja kumpuilevien pilvien hohtoa.Joutsenpari lipui lähistöllä itsetiedottomassa levossaan, kuikkapari sukelsi katseen alta piiloon. Pääskysparven kanssa jaoimme saunan kuistin. Ne pistäytyvät pesällään tuon tuostakin, vaikka eivät pesään mahdu, nostalgiaa niilläkin? Pitää vain syksyllä tukkia sekin orrenkolo, kun jätökset tippuvat kuistille. Muilla mökeillä ei ollut ketään. Hiljaisuus ympäröi saarta. Kaukana näkyi illalla kalastava vene.Yöpimeällä syttyi kuitenkin valopiste yhteen vastarannan metsänrintaan. Yöllä vähän arastutti. Lukitsin ovet, mikä muulloin ei tule mieleen. Seuraavaksi saareen tulevat poikamme ja hänen koulukaverinsa - nämä keski-ikäiset pojat - viettämään jokavuotista

venetsiaadiaan. He nostavat lähtiessään raskaan laiturin. Oli haikeata soutaa lämpimästä saaresta pois, mutta lapsenlapset odottivat.

Käsi vuosikymmenten takaa

Viisikymmentä vuotta rippikoulusta. Meitä oli siellä 80. Kolmasosa elossa olevista oli nyt tullut koolle. Jotkut tunsin, osassa ei mikään ollut tuttua. Moni muukin kuin minä kertoi, ettei muistanut rippileiristä paljon mitään. Dokumenttien ja kerääntyvien muistikuvien avulla koostui kuva tiukkakurisesta kaksiviikkoisesta. Ohjattua toimintaa ja opetusta oli yli kaksitoista tuntia joka päivä. Alueelta ei saanut poistua. Kokeita pidettiin ja ne pelottivat monia, ripille kun reputettuja ei laskettaisi. Minulle vahvin ja paras muisto oli körttivirren poljento. Jokainen tunti alettiin virrellä ja joka päivä oli virsitunti. Portaissa kulkiessamme viereeni tuli synkkäilmeinen nainen, jota en heti tunnistanut. Hän sanoi nimensä. Hän oli ollut samalla luokalla oppikoulussa. Hän sanoi: Tulin pyytämään sinulta anteeksi, että kiusasin sinua kahden nimeltä mainitun tytön kanssa. Se on painanut omaatuntoani. Olimme sinulle kateellisia, kun olit nin hyvä koulussa. Sanoin, etten muistanut hänen olleen etupäässä siinä. Kyllä olin, hän vastasi. Annoin anteeksi, puristimme kättä. Etukäteen minulle oli kuiskattu, että löytyneiden arvostelutietojen mukaan olin ollut rippikoulun priimus. Onneksi sellaisista ei tapaamisessa puhuttu. Koko illan olin väsynyt kuin märkä rätti. Oli kuin pimeästä menneisyydestä olisi tullut musta käsi ja lyönyt. Tajusin entistä laajemmin, kuinka moneen valintaan kiusaaminen oli myöhemmin vaikuttanut. Koulu- ja opiskeluaikana en antanut näiden kirkonkylän tyttöjen vaikuttaa opiskeluihini, mutta myöhemmin olen kovasti halunnut olla muuta kuin tämä inhottava koulupinko.

Eteenpäin elävän mieli

Kun hoitovuoromme oli ohi, tuli tyttärentyttären seuraksi kaksi muuta tyttöstä. Yläkertaan oli rakentunut salaperäinen leikki. Koputtelun jälkeen saimme kurkistaa sisälle. Yllätys oli suuri: siellä oli täysi joulutunnelma! Ikkuna oli pimitetty, joulukoristeet kimalsivat kynttelikköjen valossa, nauhoja riippui huoneen yllä, punaisia liinoja oli levitetty. Joko te kyllästyitte kesään, änkytin. No joo, me leikitään pikkujoulua. Nyt tehdään lahjoja. Joukko pyrähti alakertaan etsimään 'teemaan sopivaa käärepaperia' eli siis joulupaperia.

Mitäpä sitä kesän loppua suremaan, kun on joulu tulossa! Taitaa olla mumman mieli liiaksi taipunut nostalgiaan ja taaksepäin katsomiseen.
On tässä kesän aikana tullut paljon värikkäitä raitoja mattoon, mutta punaista vielä puuttuikin.

Menneisyysmatkailua

Keskellä elämää en jaksa kirjoittaa päiväkirjaa, silloin eletään, elämä ottaa ajan ja voimat, ainakin kun hoitaa lapsenlapsia. Niin oli silloinkin, kun omat lapset olivat pieniä. Lapsen oma kirjakin jäi heikosti täytetyksi. Luulin myös, että muistaisin kaiken. Nyt pidän lapsenlapsista päiväkirjaa, jotta heidän lapsuudestaan jäisi muistitukea.Työvuosinakaan en pitänyt päiväkirjaa, mutta mökkikirjaa olen kirjoittanut kaksikymmentäviisi vuotta. Ainakin minulta muistiinpanot vaativat siis lepoa ja aikaa, etäisyyttä. Kun päivät ovat hiljaisia, on blogiin kirjoittaminen jotain tapahtumaa.

Lastenlasten kanssa tehtiin eräänä päivänä "menneisyysretki": kuljettiin leppoisassa tahdissa kierros päiväkerhon, perhehoitopaikan, varapäiväkodin ja eskarin leikkipaikoille. "Tältä kiveltä en uskaltanut  hypätä, tuonne en yltänyt, tässä oli kauppa, tuo oli minun puuni, eikö tämä "Mehtä" ollut isompi, täällä oli se  'suu väärinpäin-täti', joka olisi hymyillyt jos olisi käännetty pää toisinpäin". Kohta molemmat ovat koulussa, jätettiin hyvästejä ajalle ennen sitä.

Minulle oli menneisyysmatkailua laivaretki lastenlasten kanssa entisen työ-ja asuinpaikkamme ohitse. Siellä se lepäsi auringin kilossa, kaunis niemi taloineen ja saunoineen. Siellä asuimme yli kymmenen elämän ruuhkavuotta, jolloin muistiinpanoja ei tehty.  Elämä kuohui riemuineen ja murheineen. Panostin kaikkeni, olimme nuoria, olimme keskeneräisiä, elämää oli paljon edessä, kaikki oli tärkeätä. Nyt työ ja elämä jatkuu niemellä eri merkeissä, meidän aikamme on unohtunutta historiaa. Oli kummallista katsella sitä aikaa järvenselältä. Kotiimme näkyi tehdyn ovi takapihalle. Lapsilla ei ole pääsyä lapsuutensa kotiin.
Lähetin heille valokuvia.

Maanantaipäivä oli kaunis, retkestä tuli ihana kokemus. Saimme kuin kosketuksen voimaimme päiviin, jolloin elämä kohisi koskena.

Sama kuu

"Sama kuu loisti paratiisissakin". Tämä lause toistui eräässä kertomuskirjassa, joka meillä oli lapsena. Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se avasi minulle historiallisen ja maantieteellisen perspektiivin. Antaisin paljon, jos saisin sen kirjan jostain. Nyt sama kuu loistaa Jyväskylässäkin.

Kuuhullu

Kuu katsoo vuoteelleni.
En malta vetää verhoja väliin.

Bingossa

Mihinkäs asti kauppa onkaan tänään auki? Ai niin, nythän on keskiviikko. Sitkeästi työn viikkorytmi on iskostunut. Vaikka olen ollut jo viisi ja puoli vuotta eläkkeellä, siirryn tunnelmassa viikonloppuun, jos ohjelmassa on jotain juhlan tapaista. Tänään tuntui jostain syystä lauantailta, kun kylän nuorisoseuralla oli eläkeliiton järjestämä iso kesäjuhla, oikein hyvä tilaisuus ja paljon väkeä. Eläkeläisten tilaisuushan voi olla keskellä päivää, keskellä viikkoa, voi järjestää arkijuhlaa.
Veljenkin piti tulla, mutta hän on nyt vielä sairaalassa. Tulehdusarvot ovat onneksi selvästi laskeneet ja päässee loppuviikosta kotiinsa.
Taas sai ihmetellä talkootyön tekijöitä. On ihmisiä, jotka antavat paljon ajastaan yhteisiin tapahtumiin, vaikka valtaosa meistä pysyttelee omissa puuhissaan. Nuorisoseuratalokin on kunnostettu enimmäkseen "kökkätyönä". Osallistuminen yhteiseksi hyväksi toivottavasti antaa tekijöille vaivanpalkaksi myös hyvää oloa, josta me laiskat jäämme paitsi.
Ohjelman lopulla oli arpajaiset ja bingo. Bingosin ensimmäistä kertaa. Mietiskelin siinä, mikä täällä päin saa ihmisiä suurin joukoin bingoon. Enoni vaimonsa kanssa kulki bingossa joka viikko seitsemänkymmenluvulla, vaikka sydän ei tahtonut kestää jännitystä. "Ota enemmän nitroa", oli lääkäri sanonut, ei kieltänyt menemästä. Silloin oli isoja voittoja, sohvakalustoja, kelloja, pöytäryhmiä, joita täällä Torpan nurkissakin edelleen on.
Toisten tapaaminen ja sosiaalinen osallistuminen kuuluvat bingoon, mutta myös toive saada onnettarelta jotain, - vaikka  kahvipaketin ja sokeria - odottaa jotain hyvää tapahtuvaksi, ylläpitää toivoa onnesta? Bingossa en voittanut, mutta arpajaisvoittona tuli mehupullo ja levy. En minäkään nyrpistellyt, kun numeroni sanottiin.

.

Elokuun öihin

                           "Tähkäpäiden päällä täysikuu.."