Muistopuu

Tänään on kulunut 16 vuotta enoni kuolemasta, hänen joka jätti hoitamansa vanhan perhetilan yllättäen minulle, kummityttärelleen.Hän kärsi vuosikymmenet lapsettomuudestaan ja tilan jatkajan puutteesta.

Talon näköpiirissä on iso kuusi, joka oikeastaan on kaksi kuusta. Enoni Veikko ja naapurin Jussi ovat kuulemani mukaan kymmenvuotiaina kiertäneet kaksi notkeata kuusentainta yhteen. Siitä on nyt yli yhdeksänkymmentä vuotta. Puu on melkein satavuotias. Se versoo ja kukoistaa. Mustarastas istuu usein sen latvassa laulamassa.

Asuimme Espoossa, kun tila tuli meidän hoitoomme. Missähän me nyt asuisimme, jos tätä ei olisi tapahtunut? Ehkä Espoossa, ehkä Jyväskylässä. En olisi ollut paikkakunnalla auttamassa tätiäni enkä veljeäni. "Kaiken hyvin johti hän".. Niin on hyvä ajatella.

Helteen alla

Odottelevassa hiljaiselossa on kulunut tämä ukonilmaa kehittelevä pyhäpäivä, jolloin omenapuut leyhähtivät kukkaan. Painosti niin, että en jaksanut lähteä pyöräilemäänkään. Enää en onneksi ole pelosta sairas niinkuin neljätoistavuotiaana.

Ihmeellistä, että taas on kesä!




Makailin vintissä kesäkamarissa ja luin dekkaria. Pitää joskus vaihtaa näkökulmaa! Ja muistaa etsiä
ilon ja ihmettelyn aiheita.

Kun alkaa jyristä, on kiinnostavaa katsoa netistä, missä ne salamaniskut oikein lyövät. Näytti että myös yli sadan kilometrin päässä mökkijärvellämme leimahtelee.Taitaa taas jyrinä lähestyä. Pitää ottaa töpselit irti. Istutaan tuvassa, odotetaan jyrähdyksiä ja sadetta.

Pyörätuolikesää

Kesä koitti myös veljelleni. Parasta kesää hänelle on pääsy urheilukentän laitaan katsomaan pesäpallo-otteluita. Hän on aikoinaan valmentanut menestyksekkäästi pesäpallojoukkueita. Avustaja vie häntä kentälle, joka on puolen kilometrin päässä palvelukodista. Minä käyn veljen kanssa kaupassa pari kertaa viikossa. Hän katselee, näkyykö tuttuja, on ilo jos pääsee puheisiin. Jokivarressa katselemme veden virtausta ja voikukkien loistoa. Tuomen tuoksu tuo mieleen kotikylän tuomet. Haikeana hän muistelee päivittäisiä uimareissujaan kotijärvessä. Harmejakin on. Uusi pyörätuoli on selkää tukeva, mutta ärsyttävän kankea ja raskas. Matalienkin kynnysten yli pääsy vaatii vauhdinottoa. Olen ehdottanut luiskien laittamista asunnon kynnykseen, mutta niitä ei ole vielä saatu. Jossain kohdassa on toinen tunnoton jalka varmaan rysähtänyt ovenpieleen ja haava on nyt tulehtunut. Tulehdukset ovat ainainen uhka. Olen oppinut huomaamaan tulehdusarvojen nousun hänen levottomaksi käyvästä olemuksestaan. Voi vain toivoa, että lääkkeet auttaisivat, ettei kesken pesäpallokesää tulisi sairaalajaksoa.

Pientä puhetta

Tuli luvatuksi yhden eläkejärjestön tilaisuuteen puhe Pienen eläkekirjan teemoilla.Olen välttänyt tällaisia haasteita. Olin jo kerran sanonut kysyjälle ei, mutta kun kysyttiin uudestaan, en kehdannut kieltäytyä. Ei- sanan käyttöön kannustetaan kovasti, mutta ei sen sanominen kovin kivaa ole eikä sillä saa ystäviä. Kun nyt ei ole työrutiinia ja aktivaatiotaso on muutenkin lepotilassa, valmistautuminen vaatii kierroksia.
No, tänään se tilaisuus oli. Ihme kyllä valmistautuminen oli nyt helppoa, ei tarvinnut edes valvoa yöllä. Oli oikeastaan mukavaa olla puhumassa. Väkeä oli 70 henkeä. Ilmeistä näki, että asia kiinnosti. Puhuin eläkelaaksosta, johon eri tavoin, rauhallisesti tai kolhiintuen, laskeudutaan työelämän vuorelta. Laakson toisella laidalla alkaa kohota vanhuuden vuori, joka herättää monasti pelkoja. Kerroin omista ja muiden kokemuksista näillä vuorilla. Kukkiva eläkelaakso avautuu, jos on saavuttanut riittävän tasapainon ja rauhan menneen ja tulevan kanssa. Referoin vähän IKIHYVÄ- projektin uusia tuloksia. Vakuutin, että emme ole pelkästään yhteiskunnan kuluerä. Eläkeajan elämäntaitoa on nähdä tämä hetki, sen hyvät puolet ja mahdollisuudet ja olla niistä kiitollinen.
Moni tuli juttelemaan tilaisuuden jälkeen. Itselläkin on ihan hyvä mieli, vähän kuin olisi perjantai ja työviikko takana. Hyväähän se virittäytyminen aivoille tekee, mutta palataan nopsasti eläkelaakson yrttikylvöjen pariin!

Ukkosilta

Taivas mustuu, jyrisee, salama välähtää. Sade kohahtaa kuivaan maahan. Menen hetkeksi vinttikamariin peltikaton alle  kuuntelemaan sitä. Sähköt katkeavat, tupa hämärtyy. Sytytän pöydälle punaisen kynttilän. Elämä pysähtyy, hiljenee. Luonto valtaa tilan. Odotetaan, kuunnellaan, kuuluu hiljaista jyrinää. Äkkiä olen aivan läsnä tässä ja nyt. Kello raksuttaa.
Mies katsoo salamakarttaa IPadista (lightingmaps.org). Kolmen kilometrin säteen päässä meiltä näkyy useampia salamamerkkejä. Nyt salamoi eniten Saarijärvellä. Täällä jo hiljenee.

Pääskysseuraa

Aamulla jo näin ensimmäisen pääskysen. Illansuussa istuimme pihalla syömässä vuoden ensimmäisen hellepäivän tainnuttamina.Pääskyspari, joka rakentaa pesää autokatoksen kattohirsille, istahti seuraksemme sähkölangalle visertelemään. -Mistä tulitte, olitteko viime vuonna poikasia vai vanhempia, muistatteko pihan, kyselin niiltä. Lintujen elämä on ihmeellistä. Nyt niille täytyy luovuttaa autokatos. Pesien ikävä puoli eli jätökset eivät ilahduta auton katolla.

Eläkeläisretkellä

Ensimmäinen eläkeläisretki tehtynä. Mukava ohjelma, hauskat ihmiset, tytärkään ei kaivannut nuorempaa seuraa. Valmismatka kotinurkilta perille ja takaisin kuljetettuna on helppo. Hiidenmaa on metsäinen, pieni saari, josta ilman opasta ei taitaisi löytyä paljon erityistä nähtävää. Yhdeksäntuhannen asukkaan saarelta löytyy kuitenkin kaupunkeja, kirkkoja,museoita, muistomerkkejä, majakoita, käsityökauppoja, villatehdas, Aino Kallaksen kesäpaikka, kartano, siistejä majoituspaikkoja, lintuja, historiaa. Meillä oli hyvä virolainen opas, joka ylläpiti tarinoilla, tiedoilla ja vitseillä matkatunnelmaa. Hiidenmaan ja Saarenmaan välillä on jatkuva huulenheittokisa, tyyliin että kun Hiidenmaa nousi meres

Kopun majakka

tä, saarenmaalaiset hengittivät vielä kiduksilla. Parhaimmillaan Hiidenmaa olisi ehkä lämpimän kesäsään pyöräretkellä varsinkin eteläosissa Kassarin alueella. Kevät teki tuloaan, puut vihertyivät silmissä. Matalien mäntymetsien pohja oli valkovuokkojen peitossa kilometrikaupalla, ojat pursusivat rentukkaa, bellikset peittivät nurmikoita, kartanon puistossa kukoistivat sipulikasvit. Retken piristävä kohokohta oli reipas kiipeäminen majakkaan kapeita kiviportaita pitkin. Reidet parkuivat äkillisestä rasituksesta vielä kahden päivän perästä.                                

Alapa kiivetä, vähän yli sata askelmaa.

Sodassa hukkuneiden muistomerkki "Poiss" Kärdlan kirkonpihalla

Mummojen leikkimökki

Olin taas lauantaina diakoniakirppiksellä vapaaehtoisvuorossa. Ensin viedään aukiolokyltti torin kulmaan ja muutama kirkasvärinen vaate ulos liehumaan. Sitten pannaan kahvi tippumaan. Työvuorolistassa meitä oli kaksi, mutta ennen pitkää sinne ilmaantui kaksi muutakin vapaaehtoista hommiin ja kolmas käymään lastenlastensa kanssa. Nyt jatketaan kesävaatteiden asettelua talvivaatteiden tilalle. Uutta tavaraa tulee jatkuvasti. Vaatteita ei mene kaupaksi samaan tahtiin. Pitää tehdä tilaa uudelle. Nyt asetuin miesten huoneeseen. Poistin mustia puvuntakkeja, irrallisia puvunliivejä ja talvisia takkeja mustiin säkkeihin. Asettelin hyllyihin miesten shortseja, laitoin uusia nimiketeippejä hyllyn reunoihin. Poistetut menevät jatkokäsittelyyn toiseen paikkaan. Välillä tulee tuska: mitä näiden kanssa oikein tehdään. Entäs jos juuri tällaista tullaan kysymään. Niin kävikin, pariskunta tuli kysymään miesten liivejä ja muuta pukinetta  kahdeksankymmenlukuhenkisiin juhliin. Onneksi liivi löytyi. Kun väsähtää, pitää mennä kahvinurkkaan istahtamaan, ottaa korppu ja kahvimuki käteen, huokaista. Ja jatkaa, ottaa  harja käteen ja lakaista, pestä lattia Tolun tuoksuun, hakea iloisempi matto varastosta oven eteen. Pulina kaverin kanssa on tärkeätä: tule kaveriksi katsomaan, mitä näille tehdään, onko tämä huono. Kriteerinä on, ostaisinko itse. Enimmäkseen meille tuleva vaatetavarakin on hyvää, melkein uuden tuntuista. Sieltähän minä melkein vaatteeni ostankin. Kokeilin tummansinistä valkopilkullista mekkoa. -Et voi tuota ottaa, se on vanhan mummon mekko, huusivat kumppanit. -Minähän olen sellainen, sanoin. -Et noin vanha, ota se pois!

Vapaaehtoisten pyörittämä kirppis on mummojen leikkimökki. Siellä me asettelemme, valitsemme, vaihdamme. Jotkut ovat hyviä asettelemaan astioita kauniisti esille, tekemään asetelmia, lajittelemaan kirjoja, järjestämään lasten huonetta somaksi. Minä lajittelen vaatteita rekkeihin joskus värien, joskus kokojen tai laatujen mukaan: hameet tähän, että löytyy samasta paikasta, tähän jakut. Seuraavalla kerralla näen, että kaikki on siirtynyt. Lahjaksi saatujen mallinukkien pukeminen on huippuleikki. Sitä ei voi tehdä miesasiakkaiden läsnäollessa ainakaan kaikkien mielestä, näyttää näitä paljasrintaisia nukkeja. Välillä niille vaihdetaan vain hattuja ja huiveja, kun hihojen pukeminen on vaikeata, pitää irrottaa jäseniä. Puuhatessa juttelemme omia asioita, elämänvaiheita, ajankohtaisia pulmia tai suunnittelemme, mitä uutta tekisimme täällä, jos saisimme päättää.

On tämä tila vähän muutakin kuin leikkimökki. Tänäänkin aika moni istahti kahvinurkkaan ja jäi juttelemaan.  On jokapäiväisiä vakikävijöitä, on harvinaisempia, aika hyvin on lauantaina kävijöitä. Eräs kirppiksen ystävä toi pöydälle leipomansa kaakun. Joku toi takaisin ostamansa kirjan, kehoitti muitakin lukemaan sen. Yksi nainen sanoi, että hänen pitäisi kirjoittaa elämästään kirja, hän on kokenut niin kovia. Kysyin vähän lisää. Hän kertoi traagisen lapsuutensa ja kiduttavan avioliittonsa lyhyenä versiona. Sitten hänen ilmeensä keveni, hän naurahti ja lähti kauppaan. Erityiskoulua käyvä Jori tulee usein auttelemaan tätejä. Hän vie roskia pois ja raskaita mustia pusseja varastoon, kiipää tikapuille laittamaan huiveja kattokoukkuun, huomautti minulle että kahvinkeitin jäi päälle. Hän saa paljon kehuja ja kiitoksia, hänellä on täällä liuta mummoja, hän muistaa kaikkien nimet. Ja onhan tämä kierrätystä ja joka päivä tulee jotakin diakonialle, vaikka hinnat ovatkin kovin pienet. Vuositasolla summa on aivan mainittava.

Äitienpäivä. Me vietimme sitä oikeastaan viikko sitten kylpypaljussa ja katselemalla seitsemän- ja kahdeksankymmenluvun diakuvia.Yhdessäolo on parasta lahjaa. Tuo elämänkumppani on kyllä tänään ylläpitänyt kauniisti "lasteni äiti"-teemaa. Ja huomisaamuna lähden tyttären kanssa muutaman päivän matkalle.

Jokaöinen unemme

On kuin lahjaa, että olen taas nukkunut hyvin kaksi yötä.  Toistuvasti tulee öitä, jolloin valvon aamuyöstä. Usein verhoja availlessa näkyy silloin taivaalla ohut D-kaari eli nouseva kuu. Kai kuu vaikuttaa ihmiseen, kun jaksaa nostaa raskaita vuorovesiäkin.  Ei myöskään tarvitse olla kovin erikoista muutosta arkirutiineihin tai suunniteltavaa asiaa,  kun jo heräilen, vaikka nukahdan helposti.  Vaihdevuosien paikkeilla minulle tuli tämä ajoittainen yövuoro, jolloin mietin työasioita ja murehdin lasteni elämänkäänteitä. En tuntenut silloin suurta väsymystä, mutta monasti sanottiin, että minulla on väsyneet silmät. Aivan käy sääliksi niitä, joilla sellaiset ajat ovat edessä. Aina ei aamuyön piikkimattorentoutuskaan auta. Lukeminen on minulle parasta unilääkettä, mutta ei kirjasta silloin paljon muistiin jää. Jokaöinen unemme on melkein yhtä tärkeä kuin jokapäiväinen leipämme. Nyt valvominen tuntuu paljon enemmän kuin nuorempana, vaikka sanotaan, että unen tarve vähenee.

Levännyt olo aamulla on hieno lahja. Voi miten linnut ovat tänään visertäneet, sirkuttaneet, viheltäneet, piipittäneet, töryyttäneet sateenkosteissa puissa puikkiessaan ja peltojen yli viuhtoessaan.

Perheviikonlopun jälkeen

Talon tyhjentyessä kaikista harvinaisista äänistä ja liikkeistä hiljenee omakin koneisto. Jonkun ponnistuksen jälkeen  iskee minulle suurin väsymys seuraavana päivänä, olen sen jo oppinut. Ikääntyessä miettii monissa tilanteissa, olenko laiska, eikö minua huvita, eikö kiinnosta, eikö minun tarvitse - vai olenko väsynyt. Nyt ainakin oli helppo sanoa, että väsyttää!

Elämän kohokohtia

4.5.2014

Elämän kohokohtia on viikonloppu koko perhekunnan kanssa. Se on meillä aika harvinaista, kun asutaan kaukana toisistaan. Nyt rentouduttiin porukalla maalaiskylpylässämme, siis pihasaunassa ja kylpytynnyrissä rakeitten ja räntäsateen alla.
Hauskaa oli, tosi mukavaa. Minä stressasin etukäteen monen päivän ruuanlaittoja -suunnittelu on tiukin vaihe-,mutta sujui se vielä ja kumppaneita oli apuna.

Ruuhkavuosiäidin lepotauko

Sellainen elämänmuoto kun löytyisikin, että olisi mahdollisuus jatkuvasti jaksamisten mukaan osallistua nuoremman väen elämään tai edes nähdä ja kuulla sitä. Vanhusten kerrostaloissa on lapsen äänen kuuleminen harvinaista. Liian hiljaisessa elämässä kytee tylsyys, vanhuusvaivoihin keskittyminen ja virtuaaliriippuvuus.

Kun maalaistaloissa ennenvanhaan oli paljon lapsia, joku aina jäi taloa asumaan ja vanhukset muuttivat peräkamariin.Tämän talon "taloonkirjakansiosta" löytyy kolmen polven syytinkikirjat. Nyt lapset useimmiten asuvat muualla ja kaukanakin. Vanhoja taloja jää tyhjilleen ja niistä tulee taakka nuoremmalle polvelle, jos niitä ei saada myydyksi. Pakolliset maksut rasittavat -kiinteistövero, vakuutus, sähkölinja, jätemaksu, vesimaksun perusosa.

Syytinkiaikaan ei ole paluuta eikä se ollut aina suinkaan helppoa elämää. Iloitaan siis tänään siitä, mitä on - ja levätään pari päivää, nyt kun viimeinen suurtiski on selvitetty!