Aina seuraa sotaa rauha?

Mitenkä meille on tämä rauha suotu, kun samassa maailmassa on niin paljon sotaa, hätää ja turvattomuutta? Kuvan metsän takana eivät hehku poltetut kodit, vaan rauhallisesti laskeva lokakuun aurinko. Onhan toki Suomessakin ollut riittämiin vainoa, sotaa ja nälkää, mutta meidän sukupolvemme on kokenut siitä vain heijastuksia, isien vaurioina tai isättömyytenä sekä sodanjälkeisenä puutteena.

Omaa sotaansa käy kyllä moni, omissa ympyröissään vapautta ja rauhaa kaivaten. Veliparkani onnettomuuden moninaisista seurauksista mikään ei ole lievittynyt, päinvastoin uusia komplikaatioita syntyy. Ne tuntuvat kiduttamiselta. Ontelohaavakaan ei ole yli puolessatoista vuodessa umpeutunut, vaan tulehtui.
Jatkuva rukous ei ole saanut vastauksia. Vahvakin perusluottamus ja toiveikas luonne voivat murtua.

Kotona

Tällä hetkellä nautin rauhan ja levon tunteesta. Vilkkaat päivät ovat takana, nyt ollaan kotona. Mies lähti asioille, minä jäin sukankutimeni kanssa lämpimään tupaan katselemaan sateenharmaata lokakuun päivää. Tämä on miehen lempisää ja nyt se tuntuu minustakin hyvältä. Ajattelen monia rakkaita ihmisiä ja heidän haasteitaan, lähetän pyyntöjä ylöspäin.

Musiikkia taivaaseen

Kun autoradiosta alkoi kuulua Ehtookellojen jälkeen hartaushetken virsi, sanoi poika: - Minun käy sitä Jumalaa sääliksi, kun noita jumalanpalveluksia on niin paljon ja se joutuu aina kuuntelemaan vaan  virsiä. Se voi ajatella, että laittaisivat välillä edes Cheekin kootut soimaan.-  Näin arveli räppäri Cheekin 10-vuotias ihailija.  Peräpenkin Robin-fani ei tällä kertaa ottanut asiaan kantaa.

Vanhustalossa

Sade napsii ikkunaan, sumu peittää maiseman lähitalojen takana. Kello raksuttelee. Mies lähti pitämään luentoa yliopistolle. Minä menen iltapäivällä kuuntelemaan ikäihmisten yliopiston luentoa Eero Järnefeltistä. Eilen tyttären perhe oli syömässä. Olemme siis Jyväskylän tukikohdassamme.

Tässä hiljaisessa kerrostalossa tulee aina varsinainen vanhuus mieleen. Talossa asuu vain eläkeikäisiä. En ole pitkään aikaan nähnyt heistä ketään eikä mitään kuulukaan. Kaikki hipsivät hiljaa oviensa takana. Illalla näkyy ikkunoissa valoja.

Mikä lie oman vanhuutemme kulku? Sairaudet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, milloin "neljäs ikä" eli avun tarve alkaa. Kumpi jää leskeksi, on toinen suuri kysymys. Miten ja missä siinä vaiheessa asutaan? Nykyinen asuinkaupunkimme on oikein hyvä paikka ikäihmiselle, mutta siellä ei ole ketään nuorempia omaisia katsomassa perään, kun se aika tulee. Vanha sukutalomme haki meidät kotipaikkakunnalleni, mitä en ollut koskaan suunnitellut.  Viihdymme taas siellä molemmat ja mies on monessa mukana, joten muutto muualle ei ole ajankohtainen. Vanhustyön johtaja sanoi, että he pitävät huolen, jos ei ole omaisia auttamassa. Olen kuitenkin nähnyt, että omaisavun tai muun yksityisen avun tarve on suuri ja tulevaisuudessa se vain lisääntyy. Vanhustyön painotus kotihoitoon merkitsee uskoakseni suurempaa riskiä turvattomuuteen, ellei ole tukea omasta takaa tai säästöjä riittävien palvelujen ostamiseen. Yhteys läheisiin ihmisiin ei tietysti tarkoita vain auttamista puolin tai toisin, vaan yhteys on henkisesti tärkeätä. Olisi hienoa nytkin asua samalla paikkakunnalla lastensa kanssa, niinkuin monilla tuttavillani on onni asua. Nuoremman polven elämässä  voi kuitenkin tulla muutoksia ja muuttoja, kuka sen tietää. Itsekin muutimme monta kertaa työn perässä.

Vanhan talomme peräkamari oli monille sukupolville syytinkitupa. Siellä isoäitini keitteli takassa ruokiaan. Ikkunaseinään nojaten kuoli äidin isoisä, katsellen auringon laskua pihakoivun taakse. Kahdeksanvuotias äitini löysi hänet. Laskujeni mukaan 10 vanhusta on tullut elämänsä viimeiseen hetkeen siinä talossa. Vanhukset hoitivat lapsia, menivät talliin ja navettaan, osallistuivat vointinsa mukaan, seurasivat nuorempien elämää, surivat surtaviaan. Se elämäntapa on mennyttä.

Nyt voi vain elää hetki kerrallaan, elää tätä päivää, uskoa että huominen pitää huolen itsestään, että asiat ratkeavat aikanaan muutosten myötä - tänä vuonna tai kahdenkymmenen vuoden päästä.

Hiljainen kuura

Jotenkin tuntuu hyvältä, että on pakkasaamu, maa kuurassa. Ehkä se on elinikäisesti opittu vuodenkierron rytmi, joka tuo tunteen että maailma on paikoillaan.
Kuuntelin Inhimillisen tekijän keskustelua hiljaisuudesta. Menin iltamyöhällä ulos. Katsoin metsänrannan läpi matalaa kuuta, katsoin linnunrataa ja kirkasta tähtitaivasta Torpan yllä, kuuntelin. Metsä, kyntöpellot ja rakennusten kuunvalovarjot olivat hiljaa. Sitten erotin sadan metrin   päästä muuntajan huminan. Kauempana haukahti koira. Piharakennuksen katto rasahti. Muistin, kuinka kerran Espoossa havahduin kuulemaan, kuinka koko ajan monelta suunnalta tuli taustakohina, autoteiden pörinä, vaikka sitä ei aivan vieressä ollut.
Tänä talvena voinkin paneutua hiljaisuuteen, kuunnella sitä ja sisikuntaani. Nyt ei tarvitse yrittää mitään. Tällä viikolla kyllä kuunnellaan nuoren elämän ääniä.

Vielä kysyt, kelles muille

Syksyn "neulekauden" alussa mietin, mitäs nyt tekisin. Yleensä tulevat ensiksi mieleen lapsenlapset, nuo isovanhemman iloenergiapillerit. Nyt kuitenkin mieleeni nousivat ensimmäiseksi omat lapseni, nuo jotka keski-ikäisinä ahertavat elämäänsä ja elantoaan tuolla kovassa maailmassa. Televisio tuo sieltä mummolaan joka päivä irtisanomisuutisia ja it-neuvottelutietoja. Se tarkoittaa pelkoja, turvattomuutta, kilpailua, pettymyksiä, puutteita. Vaikeat ajat heijastuvat kaikkeen.

Minä olen äiti omilleni, näille entisille piimäsuille. Lapsenlapsilla on omat vanhempansa. Isovanhempana olon tärkeä osa on olla ainakin henkisenä tukena ruuhkavuosissa raataville lapsilleen. Lämpimiä ajatuksia ja siunauksia voi antaa isoille lapsilleen monin tavoin, kukin muori omilla tavoillansa. Minä olen nyt kutonut niitä näihin sukkiin pojalle ja hänen armaallensa.

Karpalosuolla

Tässä syrjäkylän ilmaisia iloja! Piti sinne suolle toki kävellä puolitoista kilometriä, sukeltaa märän kuusikon alitse, uhmata karhun tapaamista, tarpoa puolen kilometrin säteellä kumisaappaanterän peittävässä vesisammalikossa ja taittaa selkä suoraan linkkuun, karpalot kun ovat melkein sammalen sisässä. Moni jo sanoisi, että torilta saa tai tarvitseeko noita ollenkaan. Meitä on moneksi. Marjojen lisäksi saantona oli syksynkellastuneen suoaavan rauha ja pyhäaamun kirkkaus.
Koululaisetkin olivat olleet karpaloita poimimassa. "Pissavaivaisille vanhuksille" oli lapsenlapsen tieto karpaloiden määränpäästä.

Nyt ihmettelen tässä

Siirsin lintujen juoma-allasta vajaan. Astiasta löytyi tällainen asetelma ja jäätaulu! Lintu on muovia.








Eläkeläisen päivät ovat erilaisia. Parina viime päivänä olen torkahdellut osan päivää dekkarin kanssa pienen flunssan viluttamana.

Vapaus, suunnittelematon vapaus on minulle ollut tärkeintä tässä elämänvaiheessa. Eilen ehdotin kuitenkin miehelle, että pidettäisiin jonain päivänä palaveri siitä, miten oikein haluamme tätä ainutkertaista, jäljellä olevaa aikaamme käyttää. Onko elämämme nyt sellaista kuin toivommekin, siis siinä mihin voi itse vaikuttaa? Onko sellaista, minkä tekemättä jättämistä kadumme kymmenen vuoden päästä? Mitä pitäisi huomata juuri nyt?
Vielä minulla ei ole vastauksia näihin kysymyksiin.