Hiljaisen illan runo

Lumet kumahtelevat alas katoilta. Se kuuluu sisälle tupaan. Se kertoo, että katto vapautuu lumitaakasta. Mielellämme sitä yhdessäkin kuuntelimme suojaisina öinä.

Luin hiljaisen päivän iltana Per Lagerqvistin runoa:

Kauneinta on hämärtyissä illoin
kaikki taivaan rakkaus on silloin
kerääntynyt valoon tummuvaan
peittääkseensä mullan, talot, maan.

Kaiken yllä hellyys väräjääpi,
Herra itse rannat himmentääpi,
sulaa läheinen ja kaukainen,
kaiken saa vain lainaks' ihminen.

Kaikk' on omaani ja kaikki jälleen
otetaan pois multa kaikki jälleen,
puut ja maat ja pilvet taivahan,
jäljettömiin yksin vaellan.

Valoisa vanhuus

Lueskelin Fredrik Wislöffin kirjaa "Valoisa vanhuus" vuodelta 1959. Siellä on monia ikäihmisen elämäntaitoon liittyviä näkökohtia, joista itsekin olen eri yhteyksissä kirjoitellut. Mutta tähän hetkeen osui kohta "Pienet ilot". Että muistaisi vanhuudessaan etsiä kauneutta luonnosta, musiikista, kukkien hymystä. "Älä valita tähtitaivaan alla, että elämästäsi puuttuu valoisia kohtia". Hyväntuulisuus ja pienten ilojen arvostaminen on elämäntaitoa. Vanhus voi rikastaa elämäänsä tarttumalla käsiksi kiinnostaviin asioihin. Luottamus Jumalaan on voimanlähde. Esirukous on vanhuksen tärkeä tehtävä.

"Useimmilta jäivät jo pahimmat mäennyppylät taakse, ilma on puhtaampaa kuin ennen, ilta-aurinko loistaa ja vanhus kulkee rauhallisesti eteenpäin kauniiden näkymien keskellä, ja päämäärä lähenee lähenemistään"."Ja niin me jatkamme matkaamme kirkkaassa, puhtaassa ilmassa näkymien yhä laajetessa".

Siinäpä visio. Että jatkaisi matkaa tyynesti, uljaasti, elämän lahjoista iloiten, Taivaan tahtoon tyytyen. Niin Seppo vastasi aikovansa elää, jos hän jää leskeksi. Sellaista hän odottaisi minultakin.

Pian puoli vuotta

Olisi mukava kirjoittaa, että kaikki alkaa  sujua hyvin ja elämän suunta selkiytyä. Ei se vain niin ole, samaa sumuista aaltoilua tämä on ja suurta ikävää. Joskus vieläkin hetkeksi unohtaa... Se on vähän liikaa, että sorruin yksinolossani tuskailemaan vuosikymmenten takaisia ja moneen kertaan läpi käytyjä asioita. Suolsin sivukaupalla päiväkirjaa. Anteeksi saatu ja anteeksi annettu, on yksi elämänkulun kertauksen tärkeä kysymys. "Muistellaan sitten vain hyviä asioita", siinä ohjeessa pitäisi olla vastaus.

Hyviä asioita oli paljon, koko elämässä  ja  varsinkin eläkeajan lahjavuosina. Niistä pitää olla kiitollinen, neuvon itseäni. Ja antaa ajan kulua ja elämän näyttää suuntaa. Nyt pitäisi oppia elämään omaa, itsenäistä elämää lähes viidenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Viikon päästä on kulunut puoli vuotta tätä aikaa. En ole koskaan ennen asunut yksin. Joskus siitä haaveilin, silloin kun eteisen lattia oli täynnä vaatetta ja kenkää ja sama tyyli kattoi koko asunnon, mutta ei haitannut ketään muuta. Lasten kaveritkin katsoivat minua silmät pyöreinä, kun menin osoittelemaan pyyhekasoja.

Katson Sepon lämpimiin silmiin aina avatessani tietokoneen. Onnekseni olen nytkin nähnyt unia, että hän on läsnä. Tänään sain päätetyksi, että poistan hänen sähköpostinsa. Sinne tuli vähän väliä englanninkielisiä pyyntöjä ja tarjouksia seurasta ja rahoista, mutta ei enää pitkään aikaan muuta. Niiden mukana voi tulla haittaohjelmia.  Tallensin sanomalehtien ja facebookin muistokirjoitukset ja liitin perhehistoriikkiin. Olisi kai monenlaista muutakin muutostehtävää, mutta en jaksa nyt ajatella, sille tuli stoppi joulukuussa. Syksyllä olin toimeliaampi kuin nyt.

Koetan jatkaa entisiä puuhia: yhteisvastuukeräys, kirppis, kinkereitä, huoltohommia, huushollia, harrastuksia, lukemista, televisiota, netin selailua. Niistä vain on ilo poissa. Lähetän kuitenkin itseni välillä ihmisten joukkoon. Yksinoloa ja hiljaisuutta on ihan riittävästi. Onneksi on lapset. Viime viikonloppuna olin toisen luona, ensi viikolla on kutsu toisen luo. Poika soitti suunnitelmista, kun  olin oikein kuilun pohjalla ja kipaisinkin sieltä ylös: Helsinkiin, Tahkolle!
*******
Kinkeri-illasta tuli leskien lämminhenkinen oheistilaisuus, kun isäntävainajan työhuoneeseen kertyi useita miehensä lähivuosina menettäneitä naisia. Se alkoi emännän tulohalauksella: Voi sinä tulit! Illan mittaan jutellessamme kyynelöimme vuorotellen.

Luontohoidossa

Oli niin paha olla koko viikonlopun, että aloitin vuodatuspäiväkirjan kirjoittamisen. Arvelin, että en sitten usein kirjoitakaan blogiin, mutta näytänpä kirjoittavan.
Piti lähteä keskustakodin tyhjyydestä vajaaksi vuorokaudeksi Torpalle. Piti tietysti tulla myös katsomaan, onko. 32 asteen pakkasesta seurauksia. Hyvin olivat putket tarenneet. Ja kuutamo luvassa, valo lumella. Mieli virkistyi heti, kun pihatielle käännyttiin. Tutut toimet käynnissä. Kävin tervehtimässä naapureitakin.Tähän päivään toi iloa, kun näin Seposta unta pitkästä aikaa.Huomasin, että hän oli yllättäen toisessa huoneessa, makaili sängyllä ja vetäisi minut viereensä. Hän olikin nuori Seppo!

Helmiä

Loistava esiintyjä Maija Nyman puhui Naisten aamussa jossain kohdassa helmistä. Kun simpukan sisään joutuu hiekansiru, simpukka erittää haavoittavan sirun ympärille aineita, jotka suojaavat sitä vahingoittumiselta. Syntyy helmi. Siihen menee viisikymmentä vuotta. Ihminenkin voi kehittää itseään loukanneen asian ympärille suojan, kuin helmen.

Tässä toivo tai lohtu meille, jotka olemme haavoittaneet toista tai joita on haavoitettu niin pahasti, että anteeksi antaminen on vaikeata. Ajan kanssa paha asia voi koteloitua niin, ettei se enää vahingoita ja on kuin oman elämän  kovan kautta kasvanut helmi. Ihminen  voi kasvaa ymmärtämään ja hyväksymään elämän epätäydellisyyttä, omaansa ja toisten ja siten keräämään helmiäisaineita kokemansa pahan ympärille. Niiden kuulto toistensa läpi saa helmen hohtamaan.
Tätäkö se on se joidenkin ihmisten hohto?

Lomalla surutyöstä

Siltä tuntui joulun jälkeen, siis kuin olisin saanut lomaa murheen kantamisesta. Oli rauhallinen ja tasapainoinen olo. Oli lasten perheiden seuraa, oli Torpan rauha, oli niskakivun lievittyminen, (vaikkakaan ei täysi parantuminen ja tänään kävin kotipaikkakunnan jäsenkorjaajalla). Katsoin Sepon kuvaa kuin kaunista muistoa. Nytkö siis jo olen selvinnyt tästä surusta, ihmettelin.

Ei se aivan niin ollutkaan, se oli vain taukopaikka. Jotain on muuttunut, mutta raskaampi ankeus alkaa painaa. Mitä minä nyt oikein tekisin elämäni kanssa? En mahtunut sinne Eläkeliiton surukurssillekaan. Tekisi mieli käpertyä kotiin piiloon kylmältä maailmalta.Tekisi mieli jäädä pois muista toiminnoista kuin joogasta, vaikka olen niistä pitänyt.  Olen tehnyt havaintoja itsestäni. Olen löytänyt, millaisia keinoja olen nyt ja ennenkin käyttänyt elämän kriiseissä. On hyviä menettelyjä ja huonompia todellisuudenpakoisia muotoja. Yksinäisyyden todellisuutta ei ole helppo loppuun asti ottaa vastaan.

Ihailen monia kirppiksellä tapaamiani leskiä. Tyyneys, tasapaino, valoisuus, osallistuminen, myötätunto kuvaavat heitä. Siihen pitäisi minunkin pyrkiä elämän haurauden keskellä.
.

Torpan hiljaisuudessa

Tupa alkaa taas olla lämmin. Yöllä piti pitää villatakkia ja silti tuntui viileältä. Viideltä nousin tekemään tulia, kun lämpöä oli 16 astetta. Pattereilla tietysti saisi tasaisen lämmön, mutta säästän sähköä yksityisistä ja yleisistä syistä. Laitan vilttejä eristeeksi ulko-oven eteen. Niin tehtiin lapsuuskotini hatarassa talossa kylminä talvina.

En ole tänään nähnyt yhtään ihmistä. Olen nähnyt paljon auringon kimallusta lumella ja jopa punaisella tuvan seinällä kiiltelivät timantit. Kuudentoista asteen tuuleton pakkanen tuntuu oikealta talvelta.
Mietin, miksi minulla on täällä rauha sydämessäni. Lapsuudesta tutut elementit, kuutamo, tähdet, pimeä maantie, lumen valo, päivän kirkastuminen ja sininen hämärtyminen ympäröivät minut. Kotikylän järven jäätä kaipaan joskus.

Varmaan minulla oli hyvä olla täällä ensimmäiset puolitoista vuottani viiden aikuisen silmien alla, uskoakseni kaikkien silmäteränä. Äiti, isoäiti ja isoisä, isoäidin sisar sekä eno olivat ympärilläni. Kävelin tuon tuvan lattian yli ensi kertaa kahdeksan ja puolen kuun ikäisenä. Kävelin isän luo. Hän oli lauantaiehtoona tullut naapurikylässä olevasta kodistaan perhettään katsomaan. Minun jälkeeni tähän taloon ei ole saatu vauvaa. Me muutimme isän kotiin, kun olin puolitoistavuotias.

Otin kuvan auringon laskusta puiden taakse. Hyvin samaan paikkaan laski aurinko 6.12.1919, kun isoisäni isä Juho Erkki sitä katseli. Hän oli aamulla sanonut lähtevänsä, kun aurinko laskee koivun taakse. Yhdeksänvuotias äitini löysi hänet nojaamasta ikkunanpieleen. Tämän näkymän hän halusi viimeiseksi maan päällä nähdä. Esi-isät ovat täällä läsnä. Se on minusta hyvä. Koetan pitää tätä isoisän isoisän rakentamaa taloa kunnossa.

Lauhtuvaa, lientyvää

Eivät olleet putket jäässä, vesi juoksee. Peruslämpö on riittänyt. Tulin taas palveluautolla Torppakotiin. Nyt palaa tuli hellassa ja takassa. Olen oppinut niiden toimintaa niin, ettei ainakaan tällä pakkassäällä savuttanut lainkaan. Vähän yli tunti tulosta oli valmiina riisipuuro ja kiisseli. Sekoitellessani niitä hellan edessä pysyin itsekin lämpimänä. Ne teki mieli tehdä, kun minun ei tänä jouluna tarvinnut laittaa ruokaa. Lunta satelee, pakkanen lauhtuu, tuvassa on jo 18 astetta. On hyvä olo. Kohta laitan kupillisen mutteripannukahvia ja katselen, näkyykö lintuvieraita.

Kuluneen viikon olin pikkumummolassa.Oli mukava olla tyttären perheen kanssa kaiket päivät. Kuudesluokkalainen kysyi taas: -Muutatko nyt tänne asumaan? Minä voin sitten viikot asua kanssasi ja menen vain viikonlopuksi kotiin. Loppiaisiltana molemmat jäivät yökylään. Toinen nukkui puusohvalla, toinen ilmapatjalla. Aamulla nousivat mukisematta kouluun, toinen lähti kävellen ja toinen bussilla.

Nyt alkaa tuntua siltä, että niska on melkein parantunut. Olen ollut kaksi päivää ilman kipulääkkeitä. Pidempään pystyssä ollessa niska alkaa kyllä rasittua. Vieläkin tuntuu, että jotain työntyy sisältäpäin kurkkutorvea ja lapaluuta vasten ja suuhun alkaa nousta hapottomia ilmakuplia. Tulin käyneeksi Jyväskylässä jäsenkorjaajalla. Hänen mielestään yksi kylkiluu oli edestä mennyt sijoiltaan ja hän paineli sitä kohdalleen. Löysin sitten itsekin hyvin aran kohdan rintalastan ja yhden kylkiluun liittymäkohdasta. Hän kehoitti käyttämään suolahaudetta mieluummin kuin kylmäkäärettä. Yksi litra kylmää vettä, kolme ruokalusikallista merisuolaa liotettuna ja siihen kastetaan pyyhe, puristetaan enimmät vedet pois. Se tuntuu jotenkin hyvältä.

Vein ennen joulua laittelemani ikkunakyntteliköt vinttiin. Otin koristeet pois kuusenoksista, joiden juurella Sepon kuva on viettänyt joulua. Hän ihaili kuusia ja haki aina jouluksi puun, jonka oli katsellut valmiiksi jo kesällä. Pihakuusen valot saavat vielä tuikkia pimeyteen. Tämä kipujoulu taitaa olla ohi. Lähetin hakemuksen Eläkeliiton "Yhtäkkiä yksin"-kurssille.