Tupa alkaa taas olla lämmin. Yöllä piti pitää villatakkia ja silti tuntui viileältä. Viideltä nousin tekemään tulia, kun lämpöä oli 16 astetta. Pattereilla tietysti saisi tasaisen lämmön, mutta säästän sähköä yksityisistä ja yleisistä syistä. Laitan vilttejä eristeeksi ulko-oven eteen. Niin tehtiin lapsuuskotini hatarassa talossa kylminä talvina.
En ole tänään nähnyt yhtään ihmistä. Olen nähnyt paljon auringon kimallusta lumella ja jopa punaisella tuvan seinällä kiiltelivät timantit. Kuudentoista asteen tuuleton pakkanen tuntuu oikealta talvelta.
Mietin, miksi minulla on täällä rauha sydämessäni. Lapsuudesta tutut elementit, kuutamo, tähdet, pimeä maantie, lumen valo, päivän kirkastuminen ja sininen hämärtyminen ympäröivät minut. Kotikylän järven jäätä kaipaan joskus.
Varmaan minulla oli hyvä olla täällä ensimmäiset puolitoista vuottani viiden aikuisen silmien alla, uskoakseni kaikkien silmäteränä. Äiti, isoäiti ja isoisä, isoäidin sisar sekä eno olivat ympärilläni. Kävelin tuon tuvan lattian yli ensi kertaa kahdeksan ja puolen kuun ikäisenä. Kävelin isän luo. Hän oli lauantaiehtoona tullut naapurikylässä olevasta kodistaan perhettään katsomaan. Minun jälkeeni tähän taloon ei ole saatu vauvaa. Me muutimme isän kotiin, kun olin puolitoistavuotias.
Otin kuvan auringon laskusta puiden taakse. Hyvin samaan paikkaan laski aurinko 6.12.1919, kun isoisäni isä Juho Erkki sitä katseli. Hän oli aamulla sanonut lähtevänsä, kun aurinko laskee koivun taakse. Yhdeksänvuotias äitini löysi hänet nojaamasta ikkunanpieleen. Tämän näkymän hän halusi viimeiseksi maan päällä nähdä. Esi-isät ovat täällä läsnä. Se on minusta hyvä. Koetan pitää tätä isoisän isoisän rakentamaa taloa kunnossa.
Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
lauantai 9. tammikuuta 2016
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Torppa on varmaan sielullesi turvamaja. Ne näkymättömät siteet menneisiin sukupolviin...
VastaaPoistaKaunis lähtö isoisälläsi, ei tarvinnut pillit soiden syöksyä elvytettäväksi, sai lähteä hiljaa ja arvokkaasti omassa rakkaassa pirtissä. Ja että tiesi lähtönsä.
Isän suku on ollut minulle läheisempi kuin äidin suku, mutta täällä olen lähentynyt äidin sukutaustaa. Kummienon kanssa minulla oli kyllä aina yhteys. Sukututkimus ja talon vanhat paperit, kuten torpparisopimukset vuodesta 1833 alkaen, ovat nostaneet tämän raivaajasuvun henkilöt ja heidän vaiheensa tietoisuuteeni.
Poista