Olisi mukava kirjoittaa, että kaikki alkaa sujua hyvin ja elämän suunta selkiytyä. Ei se vain niin ole, samaa sumuista aaltoilua tämä on ja suurta ikävää. Joskus vieläkin hetkeksi unohtaa... Se on vähän liikaa, että sorruin yksinolossani tuskailemaan vuosikymmenten takaisia ja moneen kertaan läpi käytyjä asioita. Suolsin sivukaupalla päiväkirjaa. Anteeksi saatu ja anteeksi annettu, on yksi elämänkulun kertauksen tärkeä kysymys. "Muistellaan sitten vain hyviä asioita", siinä ohjeessa pitäisi olla vastaus.
Hyviä asioita oli paljon, koko elämässä ja varsinkin eläkeajan lahjavuosina. Niistä pitää olla kiitollinen, neuvon itseäni. Ja antaa ajan kulua ja elämän näyttää suuntaa. Nyt pitäisi oppia elämään omaa, itsenäistä elämää lähes viidenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Viikon päästä on kulunut puoli vuotta tätä aikaa. En ole koskaan ennen asunut yksin. Joskus siitä haaveilin, silloin kun eteisen lattia oli täynnä vaatetta ja kenkää ja sama tyyli kattoi koko asunnon, mutta ei haitannut ketään muuta. Lasten kaveritkin katsoivat minua silmät pyöreinä, kun menin osoittelemaan pyyhekasoja.
Katson Sepon lämpimiin silmiin aina avatessani tietokoneen. Onnekseni olen nytkin nähnyt unia, että hän on läsnä. Tänään sain päätetyksi, että poistan hänen sähköpostinsa. Sinne tuli vähän väliä englanninkielisiä pyyntöjä ja tarjouksia seurasta ja rahoista, mutta ei enää pitkään aikaan muuta. Niiden mukana voi tulla haittaohjelmia. Tallensin sanomalehtien ja facebookin muistokirjoitukset ja liitin perhehistoriikkiin. Olisi kai monenlaista muutakin muutostehtävää, mutta en jaksa nyt ajatella, sille tuli stoppi joulukuussa. Syksyllä olin toimeliaampi kuin nyt.
Koetan jatkaa entisiä puuhia: yhteisvastuukeräys, kirppis, kinkereitä, huoltohommia, huushollia, harrastuksia, lukemista, televisiota, netin selailua. Niistä vain on ilo poissa. Lähetän kuitenkin itseni välillä ihmisten joukkoon. Yksinoloa ja hiljaisuutta on ihan riittävästi. Onneksi on lapset. Viime viikonloppuna olin toisen luona, ensi viikolla on kutsu toisen luo. Poika soitti suunnitelmista, kun olin oikein kuilun pohjalla ja kipaisinkin sieltä ylös: Helsinkiin, Tahkolle!
*******
Kinkeri-illasta tuli leskien lämminhenkinen oheistilaisuus, kun isäntävainajan työhuoneeseen kertyi useita miehensä lähivuosina menettäneitä naisia. Se alkoi emännän tulohalauksella: Voi sinä tulit! Illan mittaan jutellessamme kyynelöimme vuorotellen.
Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Joskus hiljaisuuden retriittiä kyselevien kanssa on tullut keskustelua siitä onko ajankohta hyvä tuoreessa surussa. Yleistää ei voi. Voisi kuvitella, että varsinkin yksinjäänyt leski tarvitsee enemmänkin juttukaveria, katkoa hiljaisuuteen ja yksinoloon ja kosketuksia normaaliin elämänmenoon. Joillekin sopii retriitti eräänlaisena väliportaana, tasanteena matkalla sosiaalisiin yhteyksiin. Retriitissähän ollaan ryhmänä, yksinoloa voi säädellä, voi vapauttaa itsensä kaikesta kotona oloon liittyvästä puuhailusta ja sosiaalisista velvoitteista, nauttia valmiista ruuasta, rauhallisesta musiikista, antaa luonnon puhutella. Keskustelumahdollisuus ohjaajan kanssa sopii omien tunteiden ja ajatusten selvittelyyn, jos sellaista kaipaa. Itse sanoisin kysyjälle, että retriitti sopii, jos se on tuttua ennestään, mutta ensi kertaa ehkä siirtäisin toiseen ajankohtaan.
VastaaPoistaJoskus hiljaa olo toisten keskellä voisi olla hyväksi. Osallistumishalu sosiaalisiin tilanteisiin on lyhytkestoista. Pian haluaa vetäytyä omiin sjatuksiinsa
Poista