Syysretki

Laitoin tekstiä jo saaresta, mutta nyt se näkyi vain luonnoksena. Laitetaan sitten retkikertomus.

11.9. Metka tunnelma täällä saaressa. Tuuli on lämmin, mutta huhtoo aavalta syksyisesti, ulvoo suorastaan savupiipussa. Päivä alkaa pimetä jo kahdeksalta. Kävin varovasti pyyhkeiden peitossa saunassa puolentoista kuukauden tauon jälkeen ja kaksi kertaa järvessäkin. Takka on lämmennyt kodikkaasti. Tällä kulmakunnalla ei näytä olevan enää ketään muita, ei näy valoja. Ympärilläni on joka paikassa kovin väljää.
Kiinteistönhuoltajan toimeni jatkuvat. Kaksi päivää siistin rivitalokotia näyttökuntoon. Täällä on talvikuntoon laitto. Näkee, että Rauli- myrsky on täällä itsekseen riehunut, yksi leppä kaatunutkin. Kyselemällä löytämäni paikallinen mies oli pieninyt viime talvena rannassa kaatuneen ison kuusen klapeiksi ja tehnyt niille hienon peltikatoksen.
Tasan vuosi sitten olin täällä myös yksinäni. Jotain vuosi muuttaa, ikävänpilvien keskellä alkaa tottua pikku hiljaa ja kasvaa pallon puolikkaasta kokonaista kohti. Vuosi sitten lähtiessäni itkin tutulla maantiellä, nyt tullessani junalla Sepon koulupaikkakunnalle muistin tarinoita hänen legendaarisista ruotsinkielen käännöskukkasistaan ja minua nauratti. Voi koululaisen luovuutta!

12.9. Tuli uusi aamu ja uusi ilta. Kylänmies, joka tuli kaverinsa kanssa nostamaan laituria, tarjoutui ostamaan saaren. Tytär puhelimessa sanoi: Ei ole myynnissä. Mies tarjoutui tekemään uuden, kaivomaisen kellarikuopan kannen ja raivaamaan rantapalstan. Sopiihan se, ei ole kovin kallista. Pitää oppia ostamaan palveluja, kun ei itse pysty tekemään. Silloin ei tarvitse luopua ennen aikojaan.

13.9. matka jatkui pojan perheeseen.Oli hauskaa, että pikku Ee tykkäsi kokonaisista puolukoista, olisi syönyt vaikka koko rasiallisen. On etelässäkin syyssatoa!

17.9. Onnibussilla tyttären perheeseen. Siellä oltiin puolukassa ilman kuvaa. Omenasadosta tuli tosi maistuvaa omenapaistosta. Tunnen lasteni keittiöt yhtä hyvin kuin omani ja voin loihtia hyviä tuoksuja kotiin palaavien iloksi.
19.9. Flunssa lähetti ennenaikaisesti kotikulmille. Ei ole ollutkaan flunssaa yli kahteen vuoteen. Ääni on poissa.

Siedätyshoitoa

Siedätyshoitoa tämä surutyö on, itsensä työntämistä paikkoihin ja tilanteisiin, jotka niin syvästi kuristavat rintaa. Jos ei siitä vain mene läpi ja totu tähän aikaan, ei voi kohta mennä minnekään. Liki viidenkymmenen vuoden yhdessäolossa sitä läsnäoloa on melkein joka paikassa. Pyöräilyyn ei liity yhteisiä muistoja, se on ennenkin ollut omaa hyötyliikuntaani. Joskus kun väsyy kaikkeen, tulee olo että pannaan kaikki uusiksi. Jotkut taitavat jo kyllästyä tähän surusaattoon, arvelen. Vaikeiden hetkien jälkeen mieli jotenkin tyyntyy ja tasaantuu ja taas näkee sitä kauneutta, mikä ennenkin on mieltä hoitanut. Joskus tulee lempeän läsnäolon vahva tuntu, kuin olisi olemassa näkymätön toisen tason maailma aivan lähellä.

Auttajat

Tuli ihmeellinen olo, kun tulin eilisiltana myöhään mökkisaareen. Kiitos taas miehen veljelle ja pojille, jotka ottivat minut ja polkupyörän kyytiin. Sade hellitti ja taivas alkoi kirkastua. Saaren venerannassa vastassa oli iso valkoinen höyhen tai sulka. Kaasujääkaappi on yleensä vaatinut, että toinen sytyttää sytkärillä laitteen takaa, mutta nyt piazzo toimi yllättäen ja sain yksin jääkaapin päälle. Takkakin alkoi heti vetää ilman hormisytytyksiä. Aurinkosähköön hankitut puhelimen ja iPadin laturit toimivat. Ennen en ole niihin paneutunut, mutta nyt olen oppinut mitkä laitteet siihen sopivat. Tuntui, että kanssani oli näkymätön, turvallinen  auttaja.

Puolenyön aikaan katselin punaväreissä hehkuvaa pohjoistaivasta ja keskikesän valoa. Nukuin sinisessä makuusopessa levollista unta. Nyt paistaa päivä ja lähden pyöräilemään kauppaan.

Yhteisten saarikesien muistoksi vanhasta blogista

tiistai 25. toukokuuta 2010

Kestokesä

Yllätyskesän lämmössä menimme katsomaan saarimökkiämme ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Viimeksi kävimme siellä syyskuun puolivälissä.
Veneen käännöstä asti meillä on tutut roolit. Hän nostaa veneen laidan, minä otan vastaan. Hän menee istumaan soutajan paikalle, minä työnnän korkeavartiset kumisaappaat jalassa veneen irti pohjasta ja nousen sitten veneen sisälaitoja myöten kokkaan istumaan.Hän soutaa, matka saareen on lyhyt.
Katse kiertää järven ääriä, kysytään, onkohan kaikki kunnossa.Vesi on niin korkealla, että veneen saa hyvin vedetyksi maihin. Minä nousen ensin, nostan samalla osan tavaroista maihin. Painollani pidän venettä tasapainossa, kun hän nousee veneessä. Kannamme tavaroita isolle puupöydälle. Vien kylmälaukun kellarikuoppaan, nyt emme taida laittaa kaasujääkaappia päälle, kun olemme vain huomiseen. Kuopassa oleva muuripata on pysynyt siistinä.
Minä menen ottamaan lasioven edestä riu'un, joka on vinosti oven edessä kertomassa linnuille, että tässä on este.Kiskon liukuoven auki. Kuistilla on taas linnunjälkiä, arvaan että jostain löytyy pieni vainaja, joka on tunkeutunut sisään jostain rakosesta. Otan avaimen piilopaikastaan. Sisällä on kaikki paikoillaan, ilmakin jo lämmennyt ja kuivunut, tuuletusaukot jätettiin syksyllä auki.
Syömme pikalounaan, paikallisesta kaupasta ostettua lämmintä grillibroileria.Sitten seuraa kevättuuletus ja siivous. Haen järvestä pesuvettä, kauhon siitepölykerrosta pois veden pinnasta. Siivoan ensiksi kuistin ja löydän västäräkkiparan. Kannan petivaatteet, matot, sohvatyynyt ulos aurinkoon, rapsin lehdeksillä katot ja seinät ja hyllyt, lakaisen, pyyhin pinnat ja lattiat, pesen näkyvät tahrat ikkunoista. Jätän varsinaisen pesun toiseen kertaan. Puusee on kunnossa, vanhat ET-lehdet pinossa tuolilla, pitää muistaa seuraavalla kerralla tuoda uusi kasa ET-lehtiä. Täällä niistä löytyy aina uutta luettavaa.
Mies haravoi huolellisesti, nostaa lehdet metsän puolelle maata lannoittamaan, kokoilee pudonneita männynoksia, hakee puita takkaan, suunnittelee mitä puita kaataa polttopuiksi.Siivoilen saunaa ja saunakuistia, tuon varastosta matot ja poppanaliinan kuistin pöydälle. Lauteet ovat sileät, muistan että laitoin syksyllä niihin pellavaöljyä. Kannan matot ja petivaatteet paikoilleen, petaan petin tuomillani lakanoilla.

Keitän kahvit,istun mukin kanssa kuistin nojatuoliin, katselen järven kimallusta ja vastarantojen profiilia, joka aina ilmaantuu piirustuksiini. Kaikki on kuin viime kesänä. Tuntuu, että juurihan täältä viimeksi lähdettiin, on kuin talvea ei olisi ollutkaan!

Tuuliviiri näyttää edelleen tuulevireen suuntaa. Se ei kitise, kun syksyllä kaadoin sen juureen vanhaa ruokaöljyä. Kuiva, kallioinen maa on lämmin jalan alla, kuin lämmitetty lattia.
Enää en suunnittele tänne mitään laajennuksia enkä remontteja, tämä on hyvä näin. Ennen piirsin aina loman alussa laajennuspiirroksia. Mitään ei koskaan tehty, paitsi ulkomaalausta, saunan alushirsien vaihtoa ja kattopäällystystä 20 vuotta sitten, jotka mies ja poika tekivät

Saaren eteen tulee lintupari, kaakkureita luulen. Käki kukahtaa rantametsikössä ja sitten kuuluu mustarastaan vihellys. Se on uutta täällä. Sorsa kirahtelee ja kauempana töräyttää joutsen.
Lämmitän saunan, kannan vedet, kiukaan päällä riipputelineessä kypsyy makkara iltapalaksi kuten aina, ennen saunaan menoa teen salaatin valmiiksi. Menen ensin uimaan ja vesi on yllättävän lämmintä, mittari näyttää 23 astetta pinnassa, syvemmällä kylmä kirpaisee. Aloitan saunomisen yksin, kun otan kovemmat löylyt, oikaisen lauteelle, laitan pojan koulussa tekemän puisen saunatyynyn pääni alle. Täällä taas! Mies kapuaa lauteille vähän myöhemmin. Käydään kolme kertaa uimassa.
Saunan jälkeen lepäillään, luen omalla sohvallani, mies toisella, 16 vuotta sitten asennettu aurinkosähkö antaa lukuvalon nurkkiin. Siniseen makuusoppeen on ihana mennä nukkumaan ja odottaa aamun kirkkautta. Yöllä herään mielelläni, käyn ulkona,katselen himmentynyttä maisemaa, jossa kuun puolikas heijastuu veteen ja joutsen töräyttää taas hiljaisessa yössä, lokki kirskahtaa.Jokainen ääni kuuluu myös sisälle, luonto on läsnä. Missään muualla en nuku kymmeneen.

Lisää kuvateksti

Jatkuvuuden tunne on voimakas, kahdenkymmenen kolmen vuoden kesät avautuvat mielessä. Työelämän paineissa tämä oli hoitopaikka, vesihoitola, sielun lepo. Rannan joskus isoissakin vastalaineissa opettelin vaikeuksien voittamista niitä aallonharjalta toiselle myötäillen. Vanhanaikaisten roolien tuki auttoi parisuhteen kiukuissa: mies sahasi polttopuita kuin isäni ennen, hänelläkin oli kotirooli. Olisi kauheata, jos joku murtautuja rikkoisi vuosikymmenten sielunrauhan. 

Lähettänyt Annikki klo 08:47
 

Ekomökin kevät

"Minä uppoan tähän maisemaan, veden välkkeeseen ja tuuleen", kirjoitin mökkipäiväkirjaan vuosia sitten. Samalta tuntui nytkin. Lämpimässä tuulessa haihtui kosteus patjoista ja vuodevaatteista. Vesi välkehti tyynenä tai pienin lainein ja oli jo uimakelpoista. Maisema on se sama sielunmaisema, jota on katsottu elokuusta alkaen jo kolmekymmentä vuotta. Joutsenpari pesii lahdella ja torvisoitto kaikui maisemassa. Miehen erityinen ilonaihe oli vanha mänty, joka nyt on kelottunut, mutta seisoo pystyssä. Kaikki oli paikallaan, kesä jatkuu siellä kuin ei talvea ja pakkasia olisi ollutkaan. Puut vihertyivät silmissä. Pian saaren rakennukset peittyvät näkyvistä.

Sydän suri ja vaati syviä hengenvetoja mennen tullen, koska koko paikkakunta liittyy miehen kanssa elettyyn elämään jo viidenkymmen vuoden ajalta, jo ennen mökin hankkimista. Ensimmäiset kaksitoista mökkivuotta olivat täysisydämistä saarielämää ja ihana vastapaino työelämälle Helsingissä. Kun Torppa tuli haltuumme, miehen mieli siirtyi sinne. Nyt ajattelin, että pieni saari onkin enemmän minun kokoani. Minä pystyn vielä vaivatta liikkumaan  sen kivisillä poluilla.

Monen mielestä saarimökki on vaivalloinen eivätkä järvien saaret ole suosittuja mökkipaikkoja. Jokin into siihen pitää olla, että hyväksyy venematkan osaksi mökkielämää. Kyllä se sujuu, kun se kuuluu asiaan. Muistelin saunassa, miten paljon tavaraa saareen alkuvuosina veneellä rahdattiin jokapäiväisten tarvikkeiden lisäksi. Huonekalut, patjat,takkatarvikkeet joista mies muurasi takan, kattohuovat, monenlaisia työkaluja, maalit, saunankiuas, kaksi kertaa kaasujääkaappi,terassin isot lasit. Isoin lasti oli kota, jonka osat minä soudin vastatuuleen, kun miesväki teki muita asiaan liittyviä töitä. Pian on aika rahdata taas katonkorjaustarvikkeet, koska reunahuopa oli irronnut lahonneesta räystäspuusta ja tuuli väänsi vanhaa huopaa irti. Sain naulatuksi sen jotenkuten kiinni. Pitää löytää katontekijä.

Taidan olla tosi vanhankansan ekoihminen, kun oikeasti nautin yksinkertaisesta mökkeilystä. Suvun nuoriso ystävineen on kyllä myös mielellään lomaillut saaressa. Vanhasta tottumuksesta kaikki sujuu aivan luonnostaan,vaikka vesi tulee ja menee vain minun energiallani. Alkuvuosina oli vain öljylamppu, mutta yli kaksikymmentä vuotta sitten mies laittoi aurinkosähköpaneelin. Sähkö riittää lamppuihin ja puhelimen lataamiseen.Nyt olin vienyt muuntimen muualle, joten piti säästää akkua ja pitää puhelinta enimmäkseen kiinni. Nautin siellä siitäkin, kun ei ollut puhelinyhteyttä. Se oli kuin ennenvanhaan. Vaikka harva minulle soittaa, tuntui olo vapaalta, kuin ei olisi tilivelvollinen kenellekään.

Minä uppoan tähän maisemaan, veden välkkeeseen ja tuuleen.

älkkeeseen ja tuuleen.

Lohdutuksia

Tulin miehen veljen avustuksella saareen kahdeksi vuorokaudeksi ottamaan vastaan nämä ihanat syksyiset aurinkopäivät. Olen taas katsellut sielunmaisemaani auringonlaskussa, yön tähtikirkkaudessa ja aamusumun hälvetessä tyyneltä järvenselältä. Kuusi joutsenta lipuilee saaren ympärillä. Sain perunkirjoituspaperit kokoon, tuli kuin loman hetki. Ei tulo tuntunut niin vaikealta kuin tyttärestä oli tuntunut, kun mies irrottautui täältä jo vuosikaudet. Minä tänne aina kaipasin. Itku tuli vasta pois lähtiessä, kun linja-auto lähti kulkemaan niin tuiki tuttua tietä.

On helpompi olla, kun huhkii tuntuvasti jotain ruumiillista puuhaa. Veneilin rannasta saareen klapikasan, jonka teimme vuosi sitten. "Klapit siirretään aikanaan saareen", kirjoitin 31.8.2014 tähän blogiin. Kerroin miehelle, että nyt ne siirretään, niinkuin kerron kaiken muunkin entiseen tapaan. Työhiet huuhtelin viileään järveen. Kuljin myös tutuilla puolukkakankailla. Vielä ei marja ole täysin kypsää, mutta poimin lapsenlapsille piirakkamarjat.

Entinen työtoveri soitti ja kertoi, että hänelle oli ollut apua eräistä lauseistani silloin, kun hänen miehensä kuoli: "Anna elämän kantaa, ole kuin lastu laineilla." Ihmettelen vähän sanomaani, sen on täytynyt liittyä keskustelun kulkuun. Hän kehoitti minuakin ajattelemaan niitä sanoja. Se ainakin lohdutti, että työkaveri soitti ja muitakin kauniita muistamisia ja puheluja on edelleen tullut.

Kokoan voimia lastenlasten hoitoon viikoksi. Se oli tarkoitus tehdä yhdessä. Yöunet katkeilevat, väsyttää. Mutta sain taas unilahjan. Seppo oli kotona. Kiersin iloisena kädet hänen ympärilleen ja rutistin kovasti. Sanoin:- Nyt pitää halata, kun sinä oletkin elossa. Hän katsoi sivuun. Ymmärsin, että hän tarkoitti ettei ole enää elossa. -Olethan sinä, minä tunnen sinut, väitin. Heräsin tähän vahvaan, elävään kosketukseen.

Illalla: mietin lastua laineilla. Sehän on täyttä antautumista, suostumista, luottamusta.

Haltuunotto ja luopumisen työ

Nyt vasta pääsin saarimökille. Tähän asti on vene ollut rannassa kumollaan. Laituri ei ole vieläkään paikoillaan. Mies ei enää halua kompuroida veneeseen ja saaren kivikkoisille poluille. Minulle ne eivät vielä ole esteenä. Olen opetellut olemaan kaipaamatta tänne. Jostain jäi mieleeni lause: "Kivi ei tunne kipua eikä saari itke". En ole siitä aivan varma.
Nyt olen kuitenkin täällä, olen yksin pari päivää ja kesä aukeaa kuin tyyni veden pinta.
Siivosin ja haravoin eilen useamman tunnin. Siivoamalla naiset ottavat tilan haltuunsa ja myös hyvästelevät sen. Kaikki on taas tiedossa ja siistinä. Pienet tilat toimivat vain hyvässä järjestyksessä. Lämmitin itselleni saunan, kävin uimassa kylmässä järvessä. Nukuin sen jälkeen hyvän yön.
Saari on jo oikeastaan luovutettu eteenpäin. Opettelen kesää ilman tätä liki kolmenkymmenen vuoden virvoitusta. Kai tätäkin voisi katsoa toisin silmin. Monellekaan tämä pieni sähkötön (paitsi aurinkosähkövalot) mökki ei kelpaisi ollenkaan kesäpaikaksi. Sitä keinoa en käytä.
Säilytän aarrekuvat sydämessäni.
                             
                                  

Elämän kärryillä

Joskus tekee mieli jotain kirjoittaa, vaikka olenkin lopettanut bloginpidon! Pää kirjoittaa itsekseen, kun siihen on vuosia tottunut, ei se niin helposti sammu. Huomaan tilastoista, että joka päivä vanhoissa blogeissani ainakin joku on käynyt lueskelemassa.
On ilo sanoa taas, että eläkkeelle jäädään työstä, ei elämästä. Siltä ainakin on tuntunut, kun elämä on järjestänyt tälle keväälle harvinaisen runsaasti, mutta silti sopivasti ohjelmaa ilman omaa suunnittelua. Lastenlasten hoivaa, vauvaprinsessan ensimmäinen vierailu, ystävyysseuran matka, pari päivää viikossa kirpputorilla, perheen ja suvun juhlatilaisuuksia, vieraita ja vierailuja, ystävien kuulumisia, entisen työn tilaisuus, toki myös tuttuja pihapuuhia, klapihommia, kesäharrastuksia.  Ei mitään uutta, velikin pärjää palvelutalossa, vaikka sairaus etenee. Yksi sairaalaviikko oli poikkeus viime talvena. Välillä väsyttää päiväkausia ja harmittaa, kun liukastumisessa vahingoittunut kyynärpää ei salli mitään rasittavaa, sitten taas virkistyy, kun saa nukutuksi paremmin. Voin onneksi huomata, että vielä olen jaksanut melkein viikon perhevierailut ruokkia. Pian on edessä ainakin kahden viikon  mittainen murrosikäisten "vanhemmuus".Se olisi helppo homma, jos antaisi heidän pitää kännykkänsä käsissä yötä päivää!

Jaksaminen on tämän iän jatkuvia kysymyksiä. Joskus mietin, olinko väärässä, kun eläkkeelle jäädessäni niin tiukasti rajasin pois kaiken työelämään viittaavan osallistumisen sekä itseni ohjelmoinnin. Olin ilman kalenteriakin kaksi vuotta. Halusin kellua. Vanha tieto, että aktiivisuus kasautuu, on totta edelleen, mutta sillä on tietysti rajansa. Parasta on eläkeläisen pysytellä rasittumisen ja kyllästymisen välimaastossa, kuten mies määrittelee. Ja onhan tätä yksityiselämän aktiviteettia tässä kyllä riittänyt.

Jotenkin vain ei tunnu kesä aukenevan tänä vuonna.  Yksi hyvä puoli tässä viileässä kevätkesässä on: Tulppaanit ja muut kevätkukat ovat edelleen kukassa. Viime kevään helteissä ne lakastuivat hetkessä. Vaivoin saivat nyt syreenit ja omenapuut kukkansa avatuksiksi, pihlajissa ei näy vielä valkoinen röyhy.

Mustikankukkia on harvinaisen runsaasti, mutta sato voi tyhjentyä pölyttäjien puutteeseen. Samanlainen oli kesä 1987, ensimmäinen mökkikesämme. Se kyllä tuntui kesältä. Ehkä kesä ei ole tullut, kun en ole tänä kesänä päässyt saareen.

Siis arkisia ajatuksia ja elämää, tämän hetken elämistä. Kaiken yllä on kuitenkin tieto ajan varjoista, kuin  taivaan kuulaista heijastumista liikehtivän veden pinnalla.

Kiitollisuutta

Lähdettiin mökille pilkkomaan tuulen kaatama iso mänty. Mies sahasi moottorisahalla, minä kannoin pölkyt kaksitellen vajaan sadan metrin päähän  parkkipaikalle, mies halkoi kirveellä ja minä pinosin ohjeiden mukaan. Meni monta tuntia, mutta oli aika hauskaa, oli "yhteinen harrastus"  ja sauna maittoi. Klapit siirretään aikanaan saareen.
Olen kiitollinen siitä, että pystyn nyt hyvin kävelemään hankalassakin maastossa. Viime syksynä vielä kumpikin jalkateräni oli todella kipeä, "puukoniskut" herättivät yölläkin, oikea sääri oli lukossa ja särkevä ja polvi lähes taipumaton.  Kymmenen vuotta sitten leikattu isonvarpaan nivelrikkonivel oli myös aktivoitunut. Pelkkä glukosamiini ei auttanut eivätkä kipugeelit. Vanhuus on tullut, ajattelin.
Ehkä pari hierontakertaa olivat  avuksi, mutta en mennyt enempää, kun sattui niin kamalasti. Apteekin suosittelemat Arthro Plus Balans-tabletit ja  Arthro Creme nivelvoide alkoivat selvästi tehota. Oma säännöllinen venyttely fysioterapeutin ohjeiden mukaan ja infrapunasauna auttoivat myös. Infrapunahoito lievittää selvästi kipuja. Kerron siksi, että joku muukin voisi saada vinkkiä nivelrikko- ja muihin kipuihin. En lenkkeile nytkään enkä varsinkaan asfaltilla, mutta hyötyliikunta sujuu hyvin. Oikea polvi ei kyllä mene täyteen kyykkyyn.
Olen huomannut, että joidenkin mielestä tällaisesta tekemisestä kertominen on kerskailua, mutta minusta se on kiitollisuutta. Nyt tietää, että mikään ei ole itsestään selvää. Eihän työmäärä nyt tietysti nuorempien mielestä olisi edes mainitsemisen arvoinen, mutta meillä ikäihmisillä on jo omat mittarit!

Monena edellisenä vuonna saarimökkimme on ventsialaisten aikaan ollut nuoremman polven hallussa. Hämmästyin nyt  ilotulitusten pauketta joka suunnalta, kun en ollut sitä aiemmin kuullut. Olimme kuin tykistökeskityksessä.  Joutsenet tulivat esiin vasta seuraavana päivänä. Meille riittivät roihut rantakivillä. En silti paheksu ilotulituksia. Saa näillä hiljaisilla järvillä  joskus olla ääntä ja väriä. Ja olihan meillä aurinkoinen kesä!

Kuuman päivän ilta

Itselle aina ihana sielunmaisema, kaikissa valoissa, nyt taas muistojen joukossa. Punaisesta siniseen, jangista jiniin. Lukuhetkinä mökkihyllyn aarteita: Pearl.S.Buckin viehättävä Naisten piha vanhassa Kiinassa.

Hellettä saaressa

Kyllä lienee uskottava, että ilmasto on ainakin lyhyellä aikavälillä lämmennyt, mistä johtuneekin. Ensimmäiset kymmenen mökkivuotta, alkaen kesästä  1987, olivat tuulisia ja viileitä. Vuosi 1987 onkin tilastojen mukaan viime vuosisadan alusta laskien viidenneksi kylmin. Muistan, että mittarissa oli tyypillisesti 11 astetta ja satoi usein. Vasta kesällä 1997 tarkeni makailla riippumatossa ilman takkeja ja peittoja.  Järven aavalta puhalsi aiemmin aina tuuli, niin ettei ulkona ollut kiva istuskella iltaa tai syödä. Jotkut poikkeukset jäivät mieleen, kun niitä hehkutin päiväkirjassa. Silti mökillä oltiin ennen koko loma ja kesän viikonloput. Me maalaissieluiset pakenimme Helsingistä lapsuuden elementtien piiriin. Lapsuuden kesät olivat toki aina lämpimiä, kun juostiin monta kertaa päivässä Putusenrantaan!  Nyt on sää kuin Patmoksen ihanalla saarella syyskuussa 2007, yli kolmekymmentä koko päivän.

Kuvia ja kirjoja

Hellekuumassa kun ei muuta jaksa, luin uudelleen Sofi Oksasen "Stalinin lehmät" ja kolmannen kerran Pauliina Rauhalan "Taivaslaulun". Edellisessä on paljon "Puhdistuksen" aineksia ja kahdeksankymmenluvun Vironmatkoilta tuttua. Jälkimmäinen taitaa olla mielestäni paras lukemani kirja. Se on niin monitasoinen, kielellisesti uskomattoman hieno, monisyinen, mietityttävä. Lukaisin minä vintistä pari Sariolan Susikoski- dekkariakin.


Mökin viileisiin vesiin teki mieli, mutta kun en päässyt, aloin tehdä Ifolorin ohjelmalla kuvakirjaa saaresta. Siinä kuluikin tuntikausia, vaikka ohjelma toimii aivan hyvin. Vaikka kokosin ensin kuvia yhteen, piti sitten vielä moneen kertaan etsiä jotain muistamaani kuvaa koko arkistosta. 48 sivua, 111 kuvaa siihen tuli, tekstiä niukasti. Vanha koneeni kuumeni jo pelottavasti.



Kun tulee päivä, että en ollenkaan enää pääse kesäparatiisiimme, joka on meitä hoitanut 28 vuotta, katselen sitä kuvakirjaa. Se vie minut saunan kuistille tai sinisen makuusopen viileyteen.

Helteessä

  Helle on ikuista, tässä ja nyt. Varjossakin. Vesi vilvoittaa pieninäkin erinä.

Olisi vain pitänyt olla Mariana

Tulin vahingossa poistaneeksi viimeisen veljeä koskeneen tekstin. Siellä hän edelleen makaa, kyljellään sairaalassa. Perjantain jälkitarkastuksessa on annettu lupa nostaa pyörätuoliin. Sitä ei ole vieläkään tehty, kun lääkärin lausuntoa ei ole keskussairaalasta tullut.Sisar oli onneksi tarkastuksessa paikalla, vaikka saattajan tarpeesta ei ennalta mainittukaan. Haava-alue on hyvin parantunut. Säikähdyttävä asia jatkoa varten oli kuitenkin tieto, että haava voi aueta kahdenkymmenen minuutin paineesta. Apuvälinepuolelta ei löytynyt mitään, mikä estäisi istuttaessa haava-alueen painetta. Leikkasin itse vanhasta superlonpatjasta palan, jonka keskelle ähersin isohkon reiän. Sen pitäisi olla haavan kohdalla. Kävin puhumassa asiasta fysioterapiassa ja osaston toimistossa ja vein tekeleen veljen kaappiin.

Yhtä ja toista puuhaan veljen hyväksi, mutta riitoja tulee. "Istu ja kuuntele Jumalan sanaa äläkä touhua", sanoi hän kuunnellessaan ainaista radio Deitä. Minä yritin uudestaan asettaa jatkojohtoa ja kolmiotöpseliä sairaalan pöydälle, jotta hän saisi itse puhelimen ja parranajokoneen lataukseen. Edellinen viritykseni oli saanut äkkilähdön laatikkoon. Avustaja, jota veli käskee joka päivä tulemaan, ei jaksaisi tai ehtisi odottaa puhelimen latautumista vessan töpselissä ja samaa sanovat muutkin kävijät. Hoitajilta veli ei pyydä mitään - on kuulemma niin omatoiminen - mutta soittaa monille ihmisille avuntarpeistaan ja heti on tultava. Minunkin olisi pitänyt palata heti perille päästyäni mökiltä laittamaan puhelinta lataukseen. Taas tänään hän suuttui tästä Marttana touhuamisesta, vaikka koetin huolella selittää, miten se helpottaisi hänen olemistaan. Epäonnistuneena lähdin pois,häveten etten osaa tulla kauniisti toimeen veljen kanssa. Pitäisi tehdä vain sen, mitä hän pyytää, uusia ehdotuksia hän ei hyväksy, ei kuuntelekaan. Yritän nyt tällä jatkojohtoasialla kuitenkin hoitaa asioita niin, että avustaja ei lopettaisi tai ystävät kyllästyisi juoksuttamiseen. Avustaja,ikämies, joka vie veljeä urheilukentälle ja kirkkoon, on tärkeä jatkon kannalta. Harmistuessaan veljeen, vaikka tähän lataamisjuoksutukseen, hän soittaa minulle ja puhuu Lopettamisesta.

Mökillä oli ihana olla, se oli taas kesäparatiisi. Vesi ja taivas ovat pääosassa. Ei ollut niin haikeata lähteä poiskaan, kun lapsiperhe jäi sinne polskuttelemaan. On vain koetettava antaa itselleen lupa iloita hyvistä asioista ja hoitaa itseään, vaikka omaisella on vaikea tilanne. Se on hoitotyöstä tuttu asetelma. Mieli tuppaa kuitenkin askartelemaan hankalan puhelun tai seuraavan hoidettavan asian kanssa. Kun itse osaisikin aikanaan olla niinkuin edesmennyt tätini hoivaosastolla maatessaan. -Ei sinun tarvitse tänne joka päivä tulla, kyllä täällä on hoitajia. Sinun pitää elää omaakin elämääsi. Sinne oli helppo mennä, vaikka joka päivä.

Ihanat unet

Eilisestä tuli minulle oikein unipäivä. Mansikan pakastuksen lomassa torkahtelin moneen kertaan, vaikka päiväunet ovat minulla harvinaisia. Saunakin meinasi hiipua, kun nukahdin kesken lämmityksen. Silti nukuin hyvät yöunet. Nyt olo on kuin uudella ihmisellä.

Olin valvonut aamuöisin pari kolme tuntia ainakin kahden viikon aikana. Se alkoi tuntua.
Olen varmaankin sääriippuvainen eli meteopaatti. Tällaista vaihtelua on ollut ehkä nelikymppisestä alkaen. Oliko nyt kyse kuusta, joka radallaan oli lähinnä maapalloa ja teki supertäysikuun viime viikonloppuna? Tai korkeapaine hellitti ja joka puolella jyrisevät ukkosrintamat laskivat sähköisyyttä. Jokin paine minussakin kuitenkin laski. Vessassakin piti kulkea joka välissä, nestettä poistui. Näitä säävaikutuksia ihmiseen on tutkittu, mutta mitään yhtenäistä ei näytä löytyneen. Pitää vain elää oman itsensä ja avaruutensa armoilla.
Lähdimme vähäksi aikaa lomalle saarimökille ennen mustikka-aikaa. Järvellä on nyt leppoisa ilmanpaine ja pieni liplatus käy rantakivillä.

Juhannuspyhien iloksi

Mökkinaapuri antoi vaaleanpunaista juhannusruusua tai suviruusua.

Aivan koko aikaa ei satanut tai tuullut.

Saareen

Täällä se taas odotti, tämä päilyvä vesi, joka välillä on ollut jäässä meidän sitä näkemättämme. Kaikki muukin on ollut jäässä. Hammastahna ja astianpesuaine jatkavat kuitenkin käytössä kuin ei talvea olisi ollutkaan välissä. Joutsenet toitottivat tervetuloa, kun käännettiin venettä talviteloilta. Tultiin lastenlasten ja kimpssujen kanssa saareen. Tuli vähän hässäkkää, kun yhtä aikaa piti pystyttää raskasta uutta laituria riskin sukulaispojan avulla, etsiä työkaluja,  laittaa petivaatteet tuulettumaan ja huiskia lehtioksilla hämähäkinverkkoja ja saada kaasulaitteet toimimaan sekä saada ruokaa ja kahviakin pöytään. Nyt on rauha maassa. Vesi kimmeltää, lapsenlapset lukevat vanhaa Mustanaamiota, kohta laitetaan sauna lämpenemään, vesivimmellys alkaa rannoilla pitkän hiljaisuuden jälkeen. Västäräkki hyppelee levottomana oven lähellä. Se on ehtinyt tehdä pesänsä eturäystään alle. Parin päivän päästä se saa taas pesimärauhansa.

Enkelten lahja

Kumma olo, mikähän minulla on? Minulla on nimittäin ollut viime päivinä harvinaisen hyvä olo. Tuntuu, että asiat ovat kohdallaan, että hyväksyn olosuhteet niinkuin ne ovat ja löydän niiden hyvät puolet.

Hyvä olo voi liittyä ainakin osaksi siihen, että loppuvuodesta on ollut monenlaista läheisyyden ja yhdessäolon kokemusta. Olen myös saanut osallistua tiiviimmin lasten ja heidän perheidensä iloihin ja murheisiin.

Vuoden mittaan minulla on ollut useinkin asiaa enkeleille. Enkeliyhteyden tunnistaa harvinaisesta kirkkaan hyvän olon ja valon kokemuksesta, jota muutoin ei koe. Nyt tuntuu, että säde siitä on pysynyt sisimmässäni monta päivää. Se tekee mielen kiitolliseksi. Niin mielelläni soisin sinunkin löytävän ilon säteen näinä pimeinä päivinä!

..tuntevat tuntehin..

Olen katsonut ilmeettömiä ihmisiä. Tiedän, että masennus ja useat ikäihmisten sairaudet tekevät ilmeettömiksi. En tiedä, ovatko näissä sairauksissa myös tunteet hiipuneet vai eivätkö ne välity kasvoille. Joidenkin ihmisten tunneviisari heiluu kolmesta yhdeksään, joidenkin kellon ympäri ja joidenkin vähän siellä kuutosen paikkeilla. Toivon, että itselläni säilyisivät tunteet ja ilmeet edes neljästä kahdeksaan. Täyttä ympyrää ne eivät ole koskaan osanneet heittää.
Ainakin luonto ilahduttaa minua edelleen. Luonnon näkeminen on myös pysähtymistä ja läsnäoloa hetkessä. Pitää havahtua ja hakea iloa. Aikaa eläkeläisellä siihen on.

Iltatiski mökillä

Sielunmaisema

Makuusopen ikkunasta

Voisi tulla aika, jolloin kauneus on olemassa, vaikka siitä ei ota kuvaa. Hetki on olemassa, vaikka siitä ei kirjoita. Maiseman kanssa voi hengittää, vaikka kukaan muu ei sitä näe eikä tiedä siiitä. Vielä otin kuvia.
Yöllä oli elokuun kuutamo ja tähtitaivas, sielun ilo.

Aamusumua

Aamun kirkkaus

Helleparatiisi

Helle on ikuista, aika pysähtyy, siltä minusta aina tuntuu. On kuin lapsuuden ikuinen kesä tai paratiisi. Ja kuitenkin aina tuuli nousee, mustuttaa vedet, kääntää kylmät pohjalta pintaan. Nyt sain kurkun, korvat ja selän kipeiksi  kylmissä vesissä ja flunssaksi äityivät. Vuoteen ei ole flunssaa ollutkaan.

Mökkisalaatti!