Sanotaan, että sitten helpottaa, kun on vuoden kierto käyty yhden kerran läpi. Sitä en vielä tiedä, mutta jokainen aika herättää uusia muistoja. Nyt muistan kahden vuoden takaista vappua Torpalla. Palju, miehen unelma, oli uusi. Räntäsateessa siellä istuttiin perhekunnan voimin, rakeitakin tuli. Silti oli hauskaa. Mies nautti katsellessaan nuoremman väen puljaamista. Viime vuonna paljuteltiin sateessa. Ei se haitannut. Huomennakin palju ja pihasauna lämmitetään.Simaa tein kahdeksan litraa, kun se viime vuonna kuulemma oli niiiin hyvää.
Viime viikonloppuna vietin oikein sosiaalista aikaa "kylällä". Osallistuin useisiin tilaisuuksiin ja meillä kävi neljä eri ihmistä. Kun mies oli kumppaninani, en oikeastaan kaivannut lähempää tutustumista uusiin ihmisiin. Nyt sille on enemmän tilaa. Keskustassa kaikki on lähellä, asunto on hyvä ja tarpeellinen, siitä on hyvä lähteä eri suuntiin ja hoitaa omia ja veljen asioita. Kuitenkaan en tunnu millään pääsevän yli siitä vierauden tunteesta, jonka kai "kirkonkylän" kouluaika sivukyläisen mieleen jätti.
Kun täti eli ja hänen kotiinsa oli aina tervetullut, tunnelma oli kotoisampi. Elämänkierron haikeus nousee aina, kun tädin pihatien ohi kävelee. Rivitalossakin ikääntyminen näkyy. Viime syksynä yhtäkkiä Posti toi kolmelle asukkaalle ruuan ja kotipalveluihmisiä alkoi liikkua pihapiirissä. Nyt yksi asukas on muuttanut palvelutaloon, seinänaapuri haudataan tänään ja kolmas heistä kurvailee sähköpyörätuolillaan kylille.
Kävikö ihmisiä "meillä" vai "minun luonani"? Ensin opetellaan sanomaan me eikä minä, meidän eikä minun. Nyt pitäisi kai opetella toisinpäin.
*******
Vammaisten palvelukoti on kaksi vuotta esittänyt, että veljelle pitäisi hakea vanhuspaikka ja he ovat hakeneetkin sitä, kun me omaiset emme hakeneet. Sitä ei ole myönnetty, kun tässäkin paikassa on yövalvonta. Nyt veljen kunto on heikentynyt ja vaikeutunut niin, että hän tarvitsisi hoivaavamman paikan kuin oma kaksio kolmannessa kerroksessa on. Eilen teimme ja veimme sisaren kanssa hakemuksen. Huolettaa kuitenkin se, että tehostetussa palveluasumisessakin on kovin vähän henkilökuntaa. Paikatkin ovat kiven alla. Tuntuu pahalta, että veli ei tiedä tästäkään hakemuksesta. Olen yrittänyt keskustella asiasta, mutta hän ei kuuntele.
Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
perjantai 29. huhtikuuta 2016
tiistai 19. huhtikuuta 2016
Hän sanoi tulevansa uneen minua tapaamaan
Palasin eilen Helsingistä. Siellä vietin neljä vuorokautta tässä ja nyt- elämää yksivuotiaan ilopillerin seurassa. Ensimmäisillä pottaistunnoilla tuli aina pissat ja voi sitä yhteistä ihastelua ja kätten taputusta! Tuntui, että aivan nuortui, kun lapsen kanssa hymyily kohottaa kasvoja, no vain hetkeksi tosin. Tekisi mieli laittaa tähän kuva lapsesta Marianne-karkin näköisenä ulkoilupuvussaan, mutta ei laiteta lasten kuvia tähän esille. Oli myös ihanaa tavata ystäväpariskuntia. Toisen kanssa on lyhyt historia, toisen kanssa vuosikymmenten mittainen. Aktiivipäivät jatkuvat kotona kirppiksen kevättalkoilla, mutta mieli liikkuu aina taustalla ja varsinkin yksin ollessa siinä oman elämän isossa teemassa. Vaaleanpunaista ja tumman kiven väriä tällä viikolla.
Patruunatehtaan räjähdyksen muistonäyttelystä otin talteen runon. Illalla muistelin runoa ja unensekaisesti ajattelin, että millaisissa vaatteissahan hän tulee. Unessa näin hänet ensin liikennevilinässä kadun toisella puolella. Oli jotkut markkinat. Hänellä oli valkoinen paita ja tumma takki. Hän tuli tien yli luokseni. Seisoin myytävien tulppaanien keskellä. Tartuin häneen kaksin käsin, mutta hän pysähtyi ja sanoi: "Nyt kun sinussakin ovat kaikki jäät sulaneet.." En muista, jatkuiko lause jotenkin, mutta uni loppui.
Tuli mietittävää. Ymmärsin lauseen tarkoittavan, että olen lopullisesti hyväksynyt hänet juuri sellaisena kuin hän oli. Lukemani mukaan moni leski kokee, että vasta toisen kuoltua häntä oppii rakastamaan niinkuin häntä olisi pitänyt rakastaa. Katson hänen ainoata lapsuuskuvaansa, rippikuvaansa, nuoren miehen kuvaa. Tunteeseen tulee äidillinen sävy, ihasteleva, hyväksyvä, hellä, puolustava. Toisen syvin olemus, sielu nousee esiin. Sanoin onneksi kyllä hänelle itselleenkin, että hän mielestäni on kaunis sielu, joka ei koskaan puhunut pahaa toisista, vaikka aihetta olisi ollut. Viimeaikaisten kuvien katsomista sävyttää elämänkumppanuus ja läheisyys. Aktiivivuosien taisteluparisävyä en nyt tavoita. Muisto kiteytyy aarteeksi. Tämä saattaa johtaa siihen, mikä kuulemma on leskien kanssa avioituneiden kauhu: Pyhimyksen kanssa ei voi kilpailla. Minä voin rauhassa vaikka pyhittääkin, ei se ketään haittaisi, mutta jos nyt pysytään realiteeteissa kuitenkin. Tosin en nyt muista mitään ikävää.
Kokeilin ottaa vihkisormuksen pois. "Kunnes kuolema teidät erottaa", on faktuaalisesti tapahtunut, vaikka ei siltä tunnu. Katson kihlasormusta, muistan kuinka se siihen laitettiin. Kihlaus on aikomus avioliittoon. Nyt se voi olla aikomus sitoutua yhteiseen hautakiveen - nimeen kivisen kirjan toisella, tyhjällä sivulla - ja odotukseen, että hän olisi taivaan portilla vastassa, valkoisessa puvussa tai tummassa pikkutakissa.
Patruunatehtaan räjähdyksen muistonäyttelystä otin talteen runon. Illalla muistelin runoa ja unensekaisesti ajattelin, että millaisissa vaatteissahan hän tulee. Unessa näin hänet ensin liikennevilinässä kadun toisella puolella. Oli jotkut markkinat. Hänellä oli valkoinen paita ja tumma takki. Hän tuli tien yli luokseni. Seisoin myytävien tulppaanien keskellä. Tartuin häneen kaksin käsin, mutta hän pysähtyi ja sanoi: "Nyt kun sinussakin ovat kaikki jäät sulaneet.." En muista, jatkuiko lause jotenkin, mutta uni loppui.
Tuli mietittävää. Ymmärsin lauseen tarkoittavan, että olen lopullisesti hyväksynyt hänet juuri sellaisena kuin hän oli. Lukemani mukaan moni leski kokee, että vasta toisen kuoltua häntä oppii rakastamaan niinkuin häntä olisi pitänyt rakastaa. Katson hänen ainoata lapsuuskuvaansa, rippikuvaansa, nuoren miehen kuvaa. Tunteeseen tulee äidillinen sävy, ihasteleva, hyväksyvä, hellä, puolustava. Toisen syvin olemus, sielu nousee esiin. Sanoin onneksi kyllä hänelle itselleenkin, että hän mielestäni on kaunis sielu, joka ei koskaan puhunut pahaa toisista, vaikka aihetta olisi ollut. Viimeaikaisten kuvien katsomista sävyttää elämänkumppanuus ja läheisyys. Aktiivivuosien taisteluparisävyä en nyt tavoita. Muisto kiteytyy aarteeksi. Tämä saattaa johtaa siihen, mikä kuulemma on leskien kanssa avioituneiden kauhu: Pyhimyksen kanssa ei voi kilpailla. Minä voin rauhassa vaikka pyhittääkin, ei se ketään haittaisi, mutta jos nyt pysytään realiteeteissa kuitenkin. Tosin en nyt muista mitään ikävää.
Kokeilin ottaa vihkisormuksen pois. "Kunnes kuolema teidät erottaa", on faktuaalisesti tapahtunut, vaikka ei siltä tunnu. Katson kihlasormusta, muistan kuinka se siihen laitettiin. Kihlaus on aikomus avioliittoon. Nyt se voi olla aikomus sitoutua yhteiseen hautakiveen - nimeen kivisen kirjan toisella, tyhjällä sivulla - ja odotukseen, että hän olisi taivaan portilla vastassa, valkoisessa puvussa tai tummassa pikkutakissa.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
Murhekevät
Kevät lähestyy jo niin, että laskeva aurinko hohtaa enon muistokuusen
latvaan navetan takaa ja mustarastas istuu kuusen latvassa. Kurjet kriikuvat melkein yötä päivää. Olen kevätihminen, mutta tänä vuonna kevään odotus on murheellista. Vanhan arkistotallenteen näkeminen vei syvään alankoon, vaikka tietysti sen halusin nähdä. Tulevaisuus on takana. Ei tahdo aina jaksaa tsempata itseään. En yhtään ihmettele tutkimustulosta, että leskillä on kohonnut sydänkuoleman riski ensimmäisen leskeysvuoden aikana.
Kuljen pihoilla ja vajoissa. Katselen hupenevia klapikasoja. On kuin näkisin hänenkin liikuskelevan siellä niinkuin vuosi sitten. Mitä hän nyt tekisi tai suunnittelisi? Kasvimaan laittoa, omenapuiden leikkausta, metsässä kaatuneiden puiden pienimistä ja vajaan kuljetusta. Meillä oli työnjako, että minä hoidin rivitalokodin pihan ja hän Torpan, paitsi että minä huolehdin koristekasveista.
Eilen sain itseni piristymään auringon myötä. Pyöräilin hautausmaalle ja laitoin haudan kauniiseen varhaiskevätkuntoon. Katselin ja kuuntelin tulvakuohuista jokea hautausmaan takana. Meiltä jäi toteutumatta hänen haaveensa asua joen rannalla.
Kotiin palattuani aloin lämmittää pihasaunan Aitokiuasta, johon hän vuosi sitten vaihtoi nopeammin lämpenevät komposiittikivet. Puun lisäämisen lomassa leikkelin omanapuiden ja liiaksi runsastuvan unkarinsyreenin oksia, haravoin, levittelin sammalsyöjää. Nyt tämä on minun tehtävääni. Ruumiillinen rasitus lievittää mielen rasitusta.Tuli ihanat löylyt, niistä osaan nauttia.
-Kolme ja puoli vuotta Eskon kuolemasta. Nyt minä sen vasta hyväksyn, sanoi tuttava. Minulla on kulunut vasta kahdeksan kuukautta.
Kuljen pihoilla ja vajoissa. Katselen hupenevia klapikasoja. On kuin näkisin hänenkin liikuskelevan siellä niinkuin vuosi sitten. Mitä hän nyt tekisi tai suunnittelisi? Kasvimaan laittoa, omenapuiden leikkausta, metsässä kaatuneiden puiden pienimistä ja vajaan kuljetusta. Meillä oli työnjako, että minä hoidin rivitalokodin pihan ja hän Torpan, paitsi että minä huolehdin koristekasveista.
Eilen sain itseni piristymään auringon myötä. Pyöräilin hautausmaalle ja laitoin haudan kauniiseen varhaiskevätkuntoon. Katselin ja kuuntelin tulvakuohuista jokea hautausmaan takana. Meiltä jäi toteutumatta hänen haaveensa asua joen rannalla.
Kotiin palattuani aloin lämmittää pihasaunan Aitokiuasta, johon hän vuosi sitten vaihtoi nopeammin lämpenevät komposiittikivet. Puun lisäämisen lomassa leikkelin omanapuiden ja liiaksi runsastuvan unkarinsyreenin oksia, haravoin, levittelin sammalsyöjää. Nyt tämä on minun tehtävääni. Ruumiillinen rasitus lievittää mielen rasitusta.Tuli ihanat löylyt, niistä osaan nauttia.
-Kolme ja puoli vuotta Eskon kuolemasta. Nyt minä sen vasta hyväksyn, sanoi tuttava. Minulla on kulunut vasta kahdeksan kuukautta.
torstai 7. huhtikuuta 2016
Palvelulinjalla
Kanniskelin ostokseni marketin aulaan. Siellä istui tai seisoskeli muutamia palveluauton kyydeissä tutun näköiseksi tulleita ikäihmisiä. Odoteltiin suuntaamme lähtevää kaupungin palveluautoa. Mieshenkilö alkoi jutella, vähitellen me muutkin. Toiset tunsivat toisensa ennestään, samalta kylältä. -On se mukava, kun tässä tapaa samalla ihmisiä ja saa vähän toimitella (jutella), kun yksin asuu, mies aloitti. Kaksi vuotta sitten kuoli emäntä, vaikka oli sovittu, että minä lähden ensin. Kyllä minä pärjään, osaan laittaa ruokaa, sängyllä maatessani jo suunnittelen mitä laittaisin, mutta hiljaista on. Olen odotellut uutta emäntää, mutta ketään ei ole tullut, ei tämäkään tässä, viitaten hymyilevään naisihmiseen. - Kukas sinä olet, saako kysyä, kysyi naishenkilö minulta. Selostin paikkani ja sukuni. Pientä juttua pidettiin yllä, kun kaikki olimme autoa odottamassa hyvissä ajoin. Ohi kulkevia tuttuja pysähtyi iloisesti tervehtimään kyliltä tulleita. Näin, että parkkipaikalla autosta astahti simpsakka luokkatoverini. Käänsin selkäni, ettei hän tuntisi minua. Yhtäkkiä tuli nimittäin kuin häpeän tunne, että kuinka minä olen näiden vanhojen ihmisten joukossa odottelemassa vanhuskyytiä.
Perille päästyäni katsoin peiliin. Hymähdys. Ei minua kukaan pitäisi siitä porukasta erottuvana. Käynhän minäkin kahdeksattakymnentä ja olen leski niinkuin he muutkin. Paremmin vain liikun kuin heistä useimmat, yleensä polvi-tai lonkkaleikatut tai leikkausta odottelevat.
Mieluummin tämän valitsen kuin auton ylläpidon ja ajamisen stressin. Kuljettaja toi raskaan kassini sisälle asti.
Perille päästyäni katsoin peiliin. Hymähdys. Ei minua kukaan pitäisi siitä porukasta erottuvana. Käynhän minäkin kahdeksattakymnentä ja olen leski niinkuin he muutkin. Paremmin vain liikun kuin heistä useimmat, yleensä polvi-tai lonkkaleikatut tai leikkausta odottelevat.
Mieluummin tämän valitsen kuin auton ylläpidon ja ajamisen stressin. Kuljettaja toi raskaan kassini sisälle asti.
tiistai 5. huhtikuuta 2016
Aikamatka
"Ei jotakin tekemällä, vaan sallimalla tämän hetken olla sellainen kuin se on". Siinä taas minulle E.Tollen viisaus. Jotakin selkiytyi viime sunnuntain kirjoitusharjoituksessa. Muuan muassa luuloni, että minun pitää yksin kaikki hoitaa ja toimia heti. Huonosti nukkuneena ja väsyneenä olen nyt antanut itseni rauhoittua kaikenlaisesta hakemisesta.
"Tunne kiitollisuus, tunne ilo", sanotaan joogan lopussa. Viikottainen jooga on koko talven ollut kantava rakenne ja ihana hoitohetki. Vaikeinta siinä on asiasta toiseen hyppelehtivien ajatusten rauhoittaminen. Viime aikoina keskittyminen hengitykseen ja liikkeisiin on onnistunut paremmin.
Mutta ilo ja kiitollisuus. Ei niitä ole helppo säilyttää, kun rakkaussuhteen toinen osapuoli on kuollut. Ikävä ja menetyksen kipu on nytkin päällimmäisenä pinnalla. Pieniä kädenojennuksia löytyy edelleen:Käyttökelpoista Niveltehoa (toimii),D- vitamiinia, berberiiniä, hyvää jalkavoidetta ja hoitovoiteita, kamferttipillereitä, avaamaton hammastahna, kenkähoiteita, kurkumaa ja mustapippuria, shampoota. Luontaistuotekauppaa ja apteekkia rakastaneen miehen täyttämät keittiön hyllyt ovat pääosin tyhjentyneet.
Tänä aamuna sain miehen veljen välittämän linkin Ylen elävään arkistoon toukokuulta 1968. Miestäni haastateltiin opiskelijapolitiikasta, jossa sinä vuonna oli runsasta liikehdintää. Hän oli silloin 22- vuotias opiskelija-aktiivi ja olimme olleet kolme kuukautta naimisissa. Hän puhui hyvin ja kypsästi yliopiston asioista. Kuinka hän maalaispoika osasi sellaista? Ja siinä hän oli, nuorena aviomiehenäni, minä kotona odottamassa pienessä kodissamme tenttikirjojen keskellä. Tukka paksu ja tumma, kasvot sileät, rauhallinen olemus. Ihana mies tuli muistoissani kotiin.
Voi kun olisin saanut katsella tätä videota hänen kanssaan ja muistella kadonnutta nuoruutta!
"Tunne kiitollisuus, tunne ilo", sanotaan joogan lopussa. Viikottainen jooga on koko talven ollut kantava rakenne ja ihana hoitohetki. Vaikeinta siinä on asiasta toiseen hyppelehtivien ajatusten rauhoittaminen. Viime aikoina keskittyminen hengitykseen ja liikkeisiin on onnistunut paremmin.
Mutta ilo ja kiitollisuus. Ei niitä ole helppo säilyttää, kun rakkaussuhteen toinen osapuoli on kuollut. Ikävä ja menetyksen kipu on nytkin päällimmäisenä pinnalla. Pieniä kädenojennuksia löytyy edelleen:Käyttökelpoista Niveltehoa (toimii),D- vitamiinia, berberiiniä, hyvää jalkavoidetta ja hoitovoiteita, kamferttipillereitä, avaamaton hammastahna, kenkähoiteita, kurkumaa ja mustapippuria, shampoota. Luontaistuotekauppaa ja apteekkia rakastaneen miehen täyttämät keittiön hyllyt ovat pääosin tyhjentyneet.
Tänä aamuna sain miehen veljen välittämän linkin Ylen elävään arkistoon toukokuulta 1968. Miestäni haastateltiin opiskelijapolitiikasta, jossa sinä vuonna oli runsasta liikehdintää. Hän oli silloin 22- vuotias opiskelija-aktiivi ja olimme olleet kolme kuukautta naimisissa. Hän puhui hyvin ja kypsästi yliopiston asioista. Kuinka hän maalaispoika osasi sellaista? Ja siinä hän oli, nuorena aviomiehenäni, minä kotona odottamassa pienessä kodissamme tenttikirjojen keskellä. Tukka paksu ja tumma, kasvot sileät, rauhallinen olemus. Ihana mies tuli muistoissani kotiin.
Voi kun olisin saanut katsella tätä videota hänen kanssaan ja muistella kadonnutta nuoruutta!
lauantai 2. huhtikuuta 2016
Kahden kaupungin kansalaisena
Kuinka elämä sujuisi täällä Jyväskylän kupeella? Sitä olen testaillut tällä viikolla, vaikka paikka onkin tuttu kahdeksan vuoden ajalta. Tilitän tässä viikkoani eniten itselleni. Ei tällainen kiinnosta ketään muuta kuin ehkä sellaista, joka on hyvin samanlaisessa punnintatilanteessa.
Tulin tiistai-iltana tänne yksiöön eli pikkumummolaan, joka on kuuden kilometrin päässä keskikaupungilta. Keskiviikkona oli nuoruuteni yliopistolla ikääntyneiden yliopiston luento toiminnallisista vatsavaivoista. Ei syntynyt paljon keskustelua! Olen käynyt näillä ikäluennoilla ennenkin. Auditorio on täynnä vieraita ihmisiä. Se on jotenkin vieraannuttava kokemus. Naulakolla yksi nainen sanoi minulle että oli pettynyt luentoon. Ei puhuttu nimenomaan ikäihmisistä. Illalla oli taloyhtiön hyvin hoidettu kokous. Siellä oli jokunen jo tutuksi tullut asukasnaapuri, luvattiin käydä kahvillakin toisissamme. Valtaosaa tämän hiljaisen, kuusikerroksisen talon asukkaista en ole nähnyt koskaan. Kotipalveluihmisiä näen useammin, kun he omilla avaimillaan avaavat ovia ja huikkaavat reippaat huomenet. Nuoremmista asuntojen omistajista moni asuu enimmäkseen mökeillään, kun vielä pystyvät. Työikäisiä asukkaista taitaa olla pari kolme.
Päivällä olin ostanut lähikirppikseltä kaapelitelevisioon sopivan digiboxin, kun tajusin, että tässä talossahan on kaapelitelevisio. En saanut sitä toimimaan, vaikka mitä yritin. Nuori isännöitsijä tuli kokouksen jälkeen katsomaan ja kas, pianhan kanavat löytyivät. Ei huolinut maksua.
Olen tavannut lapsenlapsia, laittanut ruokaa, siivonnut, tehnyt pikku muutoksia asunnossa. Lapset tulivat koulusta odottelemaan hakua tai bussia kotiinsa 10 km päässä. Eilen olin vesijumpassa. Uimahalli on muutaman sadan metrin päässä, niinkuin muutkin peruspalvelut. Oli hyvä jumppa lämpimässä altaassa, jumppa yhdessä miehille ja naisille toisin kuin kotipuolessa, mutta huono akustiikka. Oli vaikea saada ohjaajan puheesta selvää.
Huomasin, että taidemuseossa on intuitiivisen kirjoittamisen kurssi lauantaina ja sunnuntaina. Pääsin mukaan, vaikka en ole kaupungin asukas - Tämähän on hyvää mainosta, jos harkitset tänne muuttoa, iloitsi virkailija. Menin kurssille miettimään, mitä oikein tekisin. Tämä asumiskysymys on yksi ikäihmisen kysymyksistä, varsinkin yksin asuessa, mutta myös pariskunnilla. Missä pärjäisi pitkälle, mihin on varaa, missä saisi apua, kyselee moni tuttunikin. En ole ainoa, joka tällaisia miettii. Yksi ystävä oli jo käynyt asianajotoimistossa suunnittelemassa edunvalvontaa, kun hänen lapsensa ovat kaukana. Toinen, jolla ei ole lapsia, miettii valmiiksi samantapaisia kuvioita.
Kirjoiteltiin harjoituksia Tommi Toikan " Mutatio Mutandis"- hahmoista, tai siis niistä löytyvistä omista tunnoista. Se ei tuntunut vaikealta, mutta nyt olen kuitenkin ihan poikki, kun vielä kierreltiin tyttären ja lasten kanssa tungoksessa kaupoissa etsimässä tytölle kevättakkia. En jaksanut lähteä heille illaksi, vaan tulin omiin oloihini kokoamaan itseäni. Niinkuin en saisi tarpeeksi olla yksinäni! Huomenna ensin kirkkoon ja sitten kurssille. Siellä jatkuu tutkinta, löytyisikö sisältäni vastauksia. Sitten junalla lakeutta kohti.
Mikä on tutkimuksen tulos? Kyllä täällä voisi elää - siis talviaikaan, kesät Torpalla - ja olla vähän avuksi tyttären perheelle heidän ruuhkavuosinaan. On mukava tunne, kun hän soittaa kymmenen eikä kahdensadan kilometrin päästä. Siellä pienemmällä paikkakunnallakin on kuitenkin muutoin kaikkea, mitä minä tarvitsen. Ikäyliopiston luentojakin näkyy videoluentoina, on hyvä uimahalli, jossa nyt totesin väljyyden ja hyvän akustiikan, kirjasto, musiikkia, kirkko, tuttuja, Torppa lähellä. Perhe sieltä vain puuttuu, omat ihmiset, tuki. Kaukaa on vaikea olla arjen tukena. Olen onnellinen, että pystyin olemaan tätini turvana hänen viimeiset vuotensa samalla paikkakunnalla.
Veljen tilanne on solmukohta, jonka yli on vaikea mennä. Hänen asumiseensa pitäisi nykyisen palvelukodin mukaan saada muutosta eli hakea paikkaa vanhuspuolelta tämän vammaispaikan sijasta. Jos paikan joskus saisi, siitä seuraisi monenlaisia muutosoperaatioita ja paikallaolon tarvetta. Tukikohdan tarvitsen siellä lähellä joka tapauksessa.
Kyllä minä huomenna taas kotiin lähden. Enkä hetkeen ajattele mitään.
Mutta täälläkin soivat radiossa Ehtookellot.
Tulin tiistai-iltana tänne yksiöön eli pikkumummolaan, joka on kuuden kilometrin päässä keskikaupungilta. Keskiviikkona oli nuoruuteni yliopistolla ikääntyneiden yliopiston luento toiminnallisista vatsavaivoista. Ei syntynyt paljon keskustelua! Olen käynyt näillä ikäluennoilla ennenkin. Auditorio on täynnä vieraita ihmisiä. Se on jotenkin vieraannuttava kokemus. Naulakolla yksi nainen sanoi minulle että oli pettynyt luentoon. Ei puhuttu nimenomaan ikäihmisistä. Illalla oli taloyhtiön hyvin hoidettu kokous. Siellä oli jokunen jo tutuksi tullut asukasnaapuri, luvattiin käydä kahvillakin toisissamme. Valtaosaa tämän hiljaisen, kuusikerroksisen talon asukkaista en ole nähnyt koskaan. Kotipalveluihmisiä näen useammin, kun he omilla avaimillaan avaavat ovia ja huikkaavat reippaat huomenet. Nuoremmista asuntojen omistajista moni asuu enimmäkseen mökeillään, kun vielä pystyvät. Työikäisiä asukkaista taitaa olla pari kolme.
Päivällä olin ostanut lähikirppikseltä kaapelitelevisioon sopivan digiboxin, kun tajusin, että tässä talossahan on kaapelitelevisio. En saanut sitä toimimaan, vaikka mitä yritin. Nuori isännöitsijä tuli kokouksen jälkeen katsomaan ja kas, pianhan kanavat löytyivät. Ei huolinut maksua.
Olen tavannut lapsenlapsia, laittanut ruokaa, siivonnut, tehnyt pikku muutoksia asunnossa. Lapset tulivat koulusta odottelemaan hakua tai bussia kotiinsa 10 km päässä. Eilen olin vesijumpassa. Uimahalli on muutaman sadan metrin päässä, niinkuin muutkin peruspalvelut. Oli hyvä jumppa lämpimässä altaassa, jumppa yhdessä miehille ja naisille toisin kuin kotipuolessa, mutta huono akustiikka. Oli vaikea saada ohjaajan puheesta selvää.
Huomasin, että taidemuseossa on intuitiivisen kirjoittamisen kurssi lauantaina ja sunnuntaina. Pääsin mukaan, vaikka en ole kaupungin asukas - Tämähän on hyvää mainosta, jos harkitset tänne muuttoa, iloitsi virkailija. Menin kurssille miettimään, mitä oikein tekisin. Tämä asumiskysymys on yksi ikäihmisen kysymyksistä, varsinkin yksin asuessa, mutta myös pariskunnilla. Missä pärjäisi pitkälle, mihin on varaa, missä saisi apua, kyselee moni tuttunikin. En ole ainoa, joka tällaisia miettii. Yksi ystävä oli jo käynyt asianajotoimistossa suunnittelemassa edunvalvontaa, kun hänen lapsensa ovat kaukana. Toinen, jolla ei ole lapsia, miettii valmiiksi samantapaisia kuvioita.
Kirjoiteltiin harjoituksia Tommi Toikan " Mutatio Mutandis"- hahmoista, tai siis niistä löytyvistä omista tunnoista. Se ei tuntunut vaikealta, mutta nyt olen kuitenkin ihan poikki, kun vielä kierreltiin tyttären ja lasten kanssa tungoksessa kaupoissa etsimässä tytölle kevättakkia. En jaksanut lähteä heille illaksi, vaan tulin omiin oloihini kokoamaan itseäni. Niinkuin en saisi tarpeeksi olla yksinäni! Huomenna ensin kirkkoon ja sitten kurssille. Siellä jatkuu tutkinta, löytyisikö sisältäni vastauksia. Sitten junalla lakeutta kohti.
Mikä on tutkimuksen tulos? Kyllä täällä voisi elää - siis talviaikaan, kesät Torpalla - ja olla vähän avuksi tyttären perheelle heidän ruuhkavuosinaan. On mukava tunne, kun hän soittaa kymmenen eikä kahdensadan kilometrin päästä. Siellä pienemmällä paikkakunnallakin on kuitenkin muutoin kaikkea, mitä minä tarvitsen. Ikäyliopiston luentojakin näkyy videoluentoina, on hyvä uimahalli, jossa nyt totesin väljyyden ja hyvän akustiikan, kirjasto, musiikkia, kirkko, tuttuja, Torppa lähellä. Perhe sieltä vain puuttuu, omat ihmiset, tuki. Kaukaa on vaikea olla arjen tukena. Olen onnellinen, että pystyin olemaan tätini turvana hänen viimeiset vuotensa samalla paikkakunnalla.
Veljen tilanne on solmukohta, jonka yli on vaikea mennä. Hänen asumiseensa pitäisi nykyisen palvelukodin mukaan saada muutosta eli hakea paikkaa vanhuspuolelta tämän vammaispaikan sijasta. Jos paikan joskus saisi, siitä seuraisi monenlaisia muutosoperaatioita ja paikallaolon tarvetta. Tukikohdan tarvitsen siellä lähellä joka tapauksessa.
Kyllä minä huomenna taas kotiin lähden. Enkä hetkeen ajattele mitään.
Mutta täälläkin soivat radiossa Ehtookellot.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)