Mitä sukua tämä on?

Olen aivan uponnut netistä löytyvien rippikirjojen sivuille ja entisten sukupolvien elämään. Viimeksi olen selvittänyt isänisän sukua. Se on ollut minulle vierain, vaikka asuinsijat olivat lähellä kotiani. Isoisän isoisän isoisä tuli naapuripitäjästä tarinan mukaan soitten läpi vaimonsa kanssa, lapsi kontissa järven rantaan ja päätti jäädä siihen asumaan. Perhe asui alkuun tervahaudassa ja pani alulle laajat raivaukset ja ajan mittaan ison suvun. Samalla on tullut kuvaa kotikyläni vuosisadoista. Voi sitä vitaalisuutta ja energiaa: korvenraivaajia, uudisrakentajia, talojen perustajia, torppareita, polvesta polveen kymmenlapsisia perheitä, pienissä torpissakin parikymmentä ihmistä, sisaruksia perheineen, isovanhempia, enoja, tätejä, piikoja, renkejä. Missä ne nukkuivat, mihin mahtuivat,mitä söivät? Miten jaksoivat talven kylmät ja pimeät? Jaksoivat vielä rakentaa nälkävuosina kylään kirkon ja koulun. Melkein kaikki ovat löytäneet puolison, usein ristiin rastiin omassa kylässä, jotkut lähteneet syrjemmälle raivaamaan omaa elantoa. Äitejä uupui ja kuoli, mutta uusi vaimo löytyi pian tilalle. Miten ne kaikki raskaudet ja synnytykset hoituivat? Usein viimeiset lapset kuolivat, äiti varmaan oli jo mennyt heikoksi. Orvoksi jäämisen tragedioita koki moni lapsi. Monta asiaa voi päätellä, kun oppii lukemaan kaikkia kirkonkirjojen merkintöjä, mutta luonteista ja persoonista ei paljon voi tietää. Kunpa olisi elävää tietoa, valokuvia, kertomuksia lihaksi rippikirjaluitten päälle. On elämän kuva muuttunut. Nyt noin puolet talouksista on yksin asuvia. Fiksut sinkut lähestyvät neljääkymppiä, mutta puolisoa ei löydy. Kriteerit lienevät toiset, samoin elämästä selviytymisen mahdollisuudet. En tiedä, mitä hyötyä on tietää, missä kylän taloissa isän täti oli piikomassa ennen kuin hänkin lähti Amerikkaan, mutta aika hurahtaa huomaamatta, kun jotain vastausta aina etsii. Aivosolujen verkoston on ainakin pakko kasvaa samalla, kun yrittää käsittää, kuka oli kenenkin sisko ja serkku ja pikkuserkku ja siitä seuraava.Dementian esto olisi asian hyöty, mutta jokin muu motiivi tähän harrastukseen imaisee!

Huurrekauteen

Ajatella, että nukuin kahdestatoista yhdeksään. Puoli kuudelta heräsin. Avasin verhon ja katsoin ikkunasta. Koko Torpan ympäristö hohti kirkkaana kuun valossa. Ohut lumipeite kimmelsi. Kääriydyin takaisin peiton sisään ja nukuin lisää. Hatarauniselle tämä on lahja!'
Yöllä oli kirkas tähtitaivas ja pakkasta. Peltikatot ovat aamulla valkoisina. Pihlajan oksat ovat huurteessa, oksien verkosto piirtyy tummaa kuusikkoa vasten.Tienreunan heinänlatvat ovat valkoista röyhyä. Ruohonlatvat kuultavat vaaleina. Kahdessa omenapuussa on vielä lehtiä, toisessa harvaan keltaisia, toinen on vielä vihreänä. Kolmas on ollut paljaaksi riisuttuna jo jonkin aikaa. Puutkin vanhenevat eri aikaan. Harakka mustavalkoisissaan lennähtää puun alle, löytää omenanpalasen. Naapurin kissa vilahtaa ulkorakennuksen nurkalla, luiskahtaa rakennuksen alle. Aurinko on nousussa puoli kymmeneltä. Kuusten latvat ovat jo valossa. Tuvassa naskuttaa seinäkello, jäähtyvä hiillos risahtaa puuhellan pesässä. Istun keinutuolissa, katselen, kuuntelen hiljaisuutta. Mies lukee sängyssä uutisia iPadiltaan. Nousee, äsähtää: "Tällaista laiskottelua tämä eläkeläisen elämä. Kulutetaan vaan työssä raatavien varoja". Sanon: "Nythän saat alkaa raataa taas itsekin". "Syyslomamme" on lopussa. Mies on saanut kaadetut koivut klapipinoiksi entiseen navettaan ja risukasat poltetuiksi. Tänään kootaan tavarat ja siirrytään keskustakotiin. Torpalla voisi asua yli talven, mutta aktiiviselle kokoustajalle kertyisi helposti satakin ylimääräistä ajokilometriä päivässä, usein pimeällä ja liukkaalla. Torpalle jätetään peruslämpö, kellon raksutus jäähtyvään tupaan ja aurinkolyhdyt syttymään ulkona illan pimetessä. Miehellä alkaa uusi "työkausi": Vaalitoimitukset, luennot, matkat, uuden kirjan kirjoittaminen. Nuorena minä olin ahkera, hän laiska. Nyt roolit ovat kääntyneet toisinpäin. Se ei minua haittaa.

Taivas on totta?

Tästä tuli ainakin vahva tuntu miehen sukulaisen, entisen pastorin hautajaisissa. Tämä arvostettu hengen mies oli aivan loppuun saakka siunannut ihmisiä. Vahvimmin kuva taivaasta tuli eläväksi, kun yksi puhuja kertoi erään toisen vanhan saarnamiehen viimeisistä päivistä. Tämä oli jo todettu kuolleeksi, mutta alkoikin yllättäen hengittää. Toivuttuaan hän kutsui ystävänsä luokseen ja kertoi valtavasta kokemuksestaan kuolleissaolon aikana. Hän oli kokenut käynnin taivaan portilla. Valkopukuinen olento oli johdattanut hänet portille, mutta siitä häntä ei päästettykään vielä eteenpäin. Häntä oli ollut portilla vastassa joukko ulkomaan töissä tutuksi tulleita kristittyjä sekä oma poika. Hän sai halata poikaansa, joka oli luvannut tulla pian hänet hakemaan. Hän oli saanut viestin, että portilla kysytään vain uskoa lunastustyöhön. Tätä hän pyysi ystäväänsä kertomaan eteenpäin. Muutaman viikon päästä poika tuli, ensin unessa sanomaan, että nyt tulin. Seuraavana aamuna mies ei enää herännyt. Puheita kuunnellessa oli itsestään selvää, että tämä juuri haudattu hurskas vainaja oli nyt kulkenut saman loivasti nousevan valoisan käytävän kohti kullanvärisiä portteja, jotka olivat avautuneet hänelle. Siellä hän on jo tavannut paljon ystäviä ja omaisia ja odottelee vaimonsa tuloa. Toisen maailman todellisuus oli läsnäolijoille täyttä totta. Kiitosvirret saattelivat häntä perille. Agnostikkoja ei paikalla tainnut montaa olla. Järjestäjät kokivat rukousvastauksena sen, että tummat pilvet pidättivät sateen hautajaisten ajaksi. Ne tekivät hetkeksi aukon auringolle juuri, kun arkkua laskettiin. Valo välähti hautausmaalle. "Takaa tummien pilvien loistaa valo rauhan ja iäisyyden", niinkuin seppellauseemme kuului. Mitä itse tästä ajattelen? Ainakin niin, etten voi rajata maailmankaikkeuden ulottuvuuksia oman ymmärrykseni rajoihin.Pidän mahdollisena, että ymmärrykseni rajojen ulkopuolella voi olla paljonkin tuntematonta.

Auttajan varjo

Luin blogista "Lähtölaskennan jälkeen" hyvän pohdinnan Martti Lindqvistin otsikon nimisestä kirjasta ja ajatuksista. Mikä on motiivini, mihin pyrin? Tämä pysäytti minut ajattelemaan tuntojani veljen auttamisessa. Pyrinkö vain auttamaan? Vastaus on, että en pyri vain auttamaan, vaan myös muuttamaan hänen toimintaansa monessa asiassa. Siitä se skisma syntyy, sitä vastaan hän nousee ja puolustautuu.
Vastuuntuntoni on nyt ulottunut alueille, joissa minun mielestäni pitäisi toimia toisin, mutta hän ei halua muutosta. Esimerkiksi minun mielestäni hänen pitäisi tarjota vierailleen kahvit, hän ei halua opetella tarjoilua tässä tilanteessa. Siis minun kuuluu ottaa vastuuta vain niistä välttämättömistä asioista, joiden hoitamiseen hän ei itse pysty. Ei minun pidä muutoin yrittää tunkeutua hänen asioihinsa ja toimiinsa.Tämä rajaus poistaa minulta paljon turhaa mielenrasitusta. Sen sijaan minun pitää kunnioittaa häntä sellaisena aikuisena kuin hän on ja nähdä se urheus, millä hän koettaa selvitä kriisistään.
Onnettomuus veti minut varhaisiin perhekuvioihin. Äidin lempilapsi, jonka asemaa lapsena kadehdin, aiheuttaa nyt minulle paljon työtä ja kanssakäymistä. Pitää palauttaa oma aikuisuus. Olen jo pannut rajan osallistumiselle toimiin, joihin hän saa avun palvelutalosta. Se on tuonut minulle vapausasteita. Olla avuksi, ei arvostella ja muuttaa, se on nyt läksynä. Kiitos opetuksesta.

Lomapuuhaa

Aamulla istun keinutuolissa ja katselen pihaa. Omenapuun tuuheus on jo kovasti harvennut. Muutama omena killistelee latvaosissa, nekin lintujen nokkimina. Omenapuun takana on ohut sumuverho, kuin valkoisella akryylillä olisi vedetty ohut kerros matsämaiseman päälle. Tuon tuostakin leijailee lehti alas, vähän kuin tähdenlento. Tulee mieleen, että pitäisi toivoa jotain. Toivonkin. Kun sumu haihtuu, kirkastuu päivä loistavan tummankirkkaaksi syyssääksi. Eilen mies jo ehdotti, että jos ei sada, tulisin kaveriksi puiden sirkkelöintiin. Sateet ovat haitanneet klapintekoakin. Mies on syksyn mittaan pieninyt viisi isoa koivua, jotka lahoavina kaadettiin vanhan kiviraunion päältä. Yksi runko kaatui jo tammikuussa 2010 ja siitä laitoin kuvan edelliseen blogiin, yksi puu kun oli lasten lohikäärme Eetvartti. Nyt piti katkoa kasa isoja oksia. Mies työntää puuta sirkkeliin, minä kärrään palaset vuorotellen kahdella kottikärryllä latoon, siellä ohuet omaan kasaansa, halkaistavat toiseen.Välillä vedän kasoista oksia valmiiksi sirkkelin viereen. Olo tuntuu kankealta, jalat väsyvät. Vähitellen alkaa työ sujua, olo vetreytyy, tulee työn rytmi, selkä kostuu.Pienempien oksien kasoja poltetaan. Välillä savun suunta kääntyy ja katku pelmahtaa päälle. Pidetään taukoa, mies kohentelee valkeaa. Taivas on loistavan sininen, pientä valkoista pilveä pohjoisessa. Sirkkeli hohtaa auringossa oranssina, samoin latojen ovet tummanpunaisissa seinissä, kottikärry loistaa punaisena. Luontoäänenä ovat sirkkelin vihlaisut, mutta taukojen aikana töryyttelevät joutsenet. Neljältä tuvan varjo yltää jo pihan yli vastapäisen rakennuksen kivijalkaan. Urakka on tehty, voi pyyhkiä roskat rukkasista ja housunpolvista. Kahvi maistuu. Hyvä syyslomapäivä!

Syysloma!

"Ensi viikolla ei sitten kurssia ole, hyvää syyslomaa", toivoteltiin kansalaisopiston kursseilla ja vesijumpassa. "Kiitos, en ole saanutkaan lomaa pitkään aikaan", sanoin vierusistujalle. Miehen kalenterissakaan ei ollut mitään ohjelmaa tulevalle viikolle. Kuinkas nyt viettäisimme lomaa? Lapset ovat menossa omilla tahoillaan. Poika juuri olikin ilonamme kolme päivää. Ei innosta lähteä mihinkään matkalle. "Ollaan vielä torpalla, pilkon loppuja klapeja kesän urakasta", sanoi mies. "Katsellaan hämärää, poltetaan takkaa". Niinpä päätettiin tehdä. Postia pitää nyt käydä välillä hakemassa keskustan postilaatikosta kahdenkymmenviiden kilometrin päästä, kun ennätin kääntää postin sinne. Muuten voi katsella sadetta ja sen pitäessä taukoa käydä vähän lenkillä. Pala kerrallaan täyttelen Sukujutut- ohjelmaan sukutietoja, mies kirjoittelee aamuyöstä jotakin. Että sellainen syysloma. Välillä voi selailla vanhoja matkakuvia, vaikka ihanimmalta matkaltani Patmoksen saarelle viisi vuotta sitten.

Harrastuskauteen

Eläkeläisenkin elämään muodostuu kausia. Satokausi alkaa olla lopussa, kun talviomenat ovat koreissa. Ensi viikolla siirrytään vakituisesti talvikotiin, posti on jo käännetty sinne. Syksyn harrastuskausi tuntui alkavan kunnolla, kun eilen menin vesivyöjumppaan ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Ostin 25 kerran lippunivaskan.Oi kun olivat takareidet jäykät ja selkä kankea paljosta istumisesta. Kunto tuntui kesän aikana laskeneen, mutta onpa paino noussut, niin ettei kaikkineen olla aivan laskusuunnassa! Oli aivan hauskaa huhkia ja hengästyä vedessä, tuntea itsensä reippaaksi pitkästä aikaa. Parikymmentä naista velloi altaassa humpan tahdissa. Paikallisia virkamiehiä ja yksi pappi näkyivät vetelevän kroolia viereisellä kaistalla. Kesävalon voimin on yksissä ja toisissakin tuumin päätetty kohentaa kuntoa ja säilyttää kesän antamaa energiaa. Kevättalven kuukausina ovat rivit arvattavasti taas harvenneet.

Koukussa

Menin kansalaisopiston sukututkimuskurssille. Sieltä sai käyttöön maksullisen ohjelman, jolla pääsee lukemaan rippikirjoja 1910- luvulle asti. Aloin selvittää miehen sukua, kun omastani on enemmän tietoa. On aivan merkillistä, miten vanhat tiedot vievät mukanaan, kun pääsee siirtymään asiasta toiseen, sukupolvesta toiseen, syntyneistä rippikirjoihin, vihittyihin, kuolleisiin, muuttoihin taloista ja torpista, piikojen ja renkien siirtymisiin talosta toiseen. 1800- luku alkaa elää. Taloissa ja torpissa oli paljon väkeä, sanoisinko parikymmentä keskimäärin. Esimerkiksi mieheni isän ollessa pieni talossa oli neljä melkein samanikäistä poikasta ja runsas joukko eri ikäisiä aikuisia. Ei tarvinnut mennä päiväkotiin.Lapsia jäi myös orvoiksi, äitejä kuoli varhain lapsivuoteeseen ja tauteihin, isiä tauteihin ja onnettomuuksiin. Löytyi traagisia lapsen elämän käänteitä. Mahtoiko joku huomata lapsen tilan, lohduttiko isoäiti? Eniten koukuttaa, jos on olemassa jokin arvoitus, hämärästi tiedetty salaisuus, syntyperä tai muutto talosta torppaan, rikoskirjan merkintä tai muu poikkeama. Yhtä ja toista voi kirkonkirjoista ja muista lähteistä päätellä, mutta asioita myös jää pimentoon. Sadepäivät kuluvat aamusta iltaan koneen ääressä. En silti viitsisi ajatellakaan mitään suuritöistä sukukirjaa. Vastaus lähipolvien elämänkulkuun ja joihinkin arvoituksiin riittää, erityisesti jos niillä voi olla vaikutusta nykypolveen.

Etäisesti tuttu

Olen parina päivänä pyynnöstä haeskellut tiettyjä valokuvia viimeisen työpaikkani historiikkia varten. Katselin yli kaksikymmentä vuotta sitten otettuja kuvia, joissa olen mukana kansainvälisen järjestön seminaareissa. Kumma kyllä, nimiä palautui mieleen, jos ne silloin tunsin hyvin. Muistuu asioita, joita ajettiin, tunnelmia joissa elettiin. Puhuinko tuossa paneelissa tosiaan saksaa, saiko siitä kukaan mitään selvää? Samalla, kun asioita palaa mieleen, se kaikki tuntuu vieraalta ja etäiseltä. On kuin kertoisin jonkun tuttavan kokemuksista. Silloin se oli täyttä minua, nyt se identiteetti on jäänyt. Se on mielestäni hyvä. Eläkkeellä olosta ei voi nauttia, jos ei ole tullut uutta minuuden pohjaa. Voi olla onneton,jos tämänhetken minuus perustuu asioihin, joita ei enää ole olemassa. Muistot ovat eri asia.