Armon vuonna 2015

Pian vaihtuu tämä vaikea vuosi uuteen, mutta tuskinpa mitään uutta, ainakaan hyvää, on odotettavissa. Vuosi sitten olimme Torpalla, saunoimme pihasaunassa, katselimme Senaatintorin vuodenvaihdetta, Seppo ampui kymmenkunta rakettia syrjäkylän hiljaiselle taivaalle, toivotettiin toisillemme hyvää alkanutta vuotta. Ei tullut mieleeni mitään aavistusta, että se olisi viimeinen yhteinen vuodenvaihde, vaikka seuraavan päivän blogissa toivoinkin voimia ja viisautta surun ja kivun päiviin. Ylihuomenna Sepon kuolemasta tulee viisi kuukautta.

Olen makaillut koko päivän, kun niska tuskitteli viime yön. Se ärtyy pään painosta. Olin eilen liikkeellä sisareni kanssa ja kipu yltyi. Haudalla palavat nyt kuitenkin kynttilät ja Torppakotikin käytiin tarkastamassa. Jos niska olisi kunnossa, olisin jäänyt sinne lämmittämään tupaa.
Olen katsellut koivunlatvojen pitsin liikehdintää tuulessa harmaata taivasta vasten ja seurannut maiseman tummumista iltaan. Olen sytytellyt kynttilöitä ulos ja muistopöydälle. On oikeastaan hyvä olla aivan levossa. Työaikana flunssapäivät olivat lepoa, latautumista ja ajatusten järjestämistä, aikaa itselle. Puun latvoista silloinkin sain voimaa. En voinut asua talossa, josta ei nähnyt puita.

Se on nyt näin, sanoisi Iida-täti, kaivattu hänkin. Kirjoitin tasan neljä vuotta sitten tähän blogiin itkeneeni liikutuksesta elokuvaa katsoessani. Totesin, etten ole muutoin pitkään aikaan itkenytkään. Toivoin ettei tilanteeni siinä muuttuisi ja että paljon itkeneiden kyynelet kuivattaisiin alkavana vuonna.
Itkujen ajan saamme jokainen joskus kokea, mutta siitä voi kirkastua myös uudenlainen ilo. Suru, ankara ilo, kuten Liisa Suurla (Mäntymies) otsikoi surukirjansa. Tätä kirjoittaessani sain voimakkaan välähdyksen, iloviestin, että näin on hyvä, että Sepon on nyt hyvä, että elämä jatkuu, että kuolemakin voi olla armoa. Oli kuin olisi verho hetkeksi heilahtanut auki ja minulle tuli hyvä olo.
Olkoon tuleva vuosi meille ja teille kaikille armollinen.

Surujen kitara

Olen yksin ollessani alkanut kuunnella enemmän musiikkia, mikä oli jäänyt television alle pitkäksi aikaa. Nyt niskaa lepuutellessani olen kuunnellut  vanhoja CD- levyjä, joita yhdessä kuuntelimme. Yksi sellainen on ihana Barbra Streisand: Woman in love, someone I used to love, Memory.
Vaikka enimmäkseen kävimme kuuntelemassa klassista musiikkia ja viime aikoina hengellistä, innostui Seppo suuresti Vain elämää- ohjelman toisesta ja kolmannesta kaudesta. Juha Tapio, Anna Abreu ja Jenni Vartiainen saivat hänen ihailunsa ja ohjelmaan kuuluvat levyt soivat kymmeniä kertoja. Juha Tapion "Kaksi puuta" oli suurin suosikki. "Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää, katsoo kevääseen, seisoo erillään ja jossain alla maan ne kaiken aikaa punoneet on yhteen juuriaan."
Yhteen aikaan suosikki oli Juicen "Vaiti, aivan hiljaa: Sinä seisot huiskutellen laiturilla, yli selän katsees liukuu vaieten, ehkä nähdään jossain muilla maisemilla, esiin kaivetaan tuo kaunis eilinen." Se oli helppo sijoittaa mökkisaareen.
Kuka oli se helisevä-ääninen folklaulaja, jota kuunneltiin jo kuusikymmenluvulla? Netin ihmeellisestä maailmasta löysin Joan Baezin, vaikka en muistanut nimeä. Tässä You Tube- videossa on useita lauluja, Let it be, Talo nousevan auringon jne. Jos video alkaa mainoksella, paina äkkiä oikeassa alakulmassa kohtaa "You can skip the Ad" ja "Skip Ad" niin pääset sen ohi. 

Musiikkimuistot vievät yhä kauemmas. 1967 kuuntelimme Jyväskylän ylioppilastalon osakuntatiloissa "Surujen kitaraa". "Kitara soi, surua soi niin hiljaa, soinnuista sen ilo on mennyt pois. Sinun lähtösi vei siitä riemun, suru vain siitä jäljelle jäi". Silloin jo oli tieto, mutta ei kokemusta siitä, miten rakkaus ja suru kuuluvat yhteen. Tänä aamuna olen onnellinen viime yön unesta, jossa Seppo tuli hellästi luokseni.

Ensimmäinen yhteinen musiikkimuisto on Guantanamera. Se tuli radiosta ensimmäisillä treffeillämme Jyväskylän Grillibaarissa. Sillä paikalla on nyt pizzeria. Kurkistan sinne ohi kulkiessani. Muistan tarkkaan, missä istuimme ja missä radio oli.

Lääkitys kohdallaan?

Pakko oli illalla lähteä päivystykseen. Lääkäri totesi, että niskassa on lihas pahasti tulehtunut ja turvonnut. Sain tulehduskipu-sekä relaksanttipiikin kankkuun ja Arcoxia 120 mg tulehduskipulääkkereseptin. Nyt tuntuu, että jo helpottaa, joskin jokin lukkomainen, kirvelevä kiristys niskassa vielä on.
Jonkinlainen lihasvaurio niissä raskaiden tavaroiden heivaamisissa siis tapahtui, vaikka en kipuja silloin tuntenut. Päinvastoin, tunsin itseni oikein voimissani olevaksi. Itseni ylitys kostautui. Lääkäri sanoi, että kyllä näitä nuorillekin tulee. Poika nuhteli minua toistuvasta varomattomuudesta. Kerroin, että vähän riskialttiina pidin itsekin sitä, kun kiipeilin yksinäni puhdistamassa korkean ladon liukasreunaisia räystäskouruja. Mutta mistä minä joka lähtöön kaverin otan? Tekisi mieli lähteä Torpalle lämmittämään  tupaa ja katselemaan kuutamoa, mutta lienee nyt parasta malttaa mielensä ja odottaa paranemista rivitalon helppoudessa.

Kipujoulu

Ei se niskakipu hellittänyt koko joulunaikana, paheni vain. Ei enää löytynyt hyvää lepoasentoakaan, vaan pyörin sängyssä pitkin yötä. Sain tutulta vahvaa relaksanttia, mutta ei toiminut. Muutoin oli leppoisa joulu kauniissa joulutalossa, mukavien ihmisten, hyvien ruokien, Pyhän Laurin kirkon jouluhartauden ja erityisesti pikku Een parissa.
Eilinen paluumatka oli suorastaan tuskaa. Otin junassa pari aspiriinia, joita laukustani löysin. Tuntui, että se helpotti. Illan mittaan otin pari lisää ja yllätyksekseni nukuin aamuun asti.Toivottavasti tämä menee  aspiriinin avulla ohi ilman lääkäriä ja  kipupiikkiä, vaikka kipukohta alkaa näköjään päivän edetessä taas niitata kiinni.  Minä en ole aspiriinia ostanut, sehän on vatsalle haitallista. Mies siis jostain syystä oli niin tehnyt.

Kartan ylitulkintoja ja psykologisointia, mutta kyllä ruumiillinen kipu esti psyykkisen kivun. Kymmenen vuotta sitten selkääni tuli magneettikuvassa näkyvä välilevyn pullistuma erittäin vaikean työtilanteen keskellä. Ihmeellisiä ovat mielen ja kehon funktiot, jos ne liittyvät toisiinsa.

Olen tässä lepäillyt ja lueskellut vanhoja suodattamatta kirjoitettuja vuodatuspäiväkirjojani eläkeajan alusta. Asumisratkaisujen haku, työ- ja perhe-elämän karikot, itsetunnon ongelmat menestyvän miehen vierellä, sisäisten ratkaisujen etsiminen sinä aikana on nyt kerrattu. Seuraavaksi revin ja hävitän vihkot. Ne ovat tehneet tehtävänsä. Mökki-ja Torppapäiväkirjat saavat jäädä.

Tuokiokuva 21.10.2006 klo 19.30:
"Nukahdin sängylle. Herätessäni kuulin, että Seppo katsoo televisiota. Olemme Espoon kodissa, olemme vielä molemmat olemassa, olemme tässä, on nyt."

Hyvää joulua

Kipu niskassa olen lähdössä junalle, mutta apua on hankittu. Apteekista uutta vahvinta tulehduskipulääkettä, mitä ilman reseptiä saa, kaupassa tapaamani blogiystävän kehoituksesta kylmäkääreillä hoidettuna ja sisaren kehoituksesta apuvälinepalvelusta haettu niskatuki kaulassa lähden matkaan. Toivon että osaisin olla iloksi niille, keiden kanssa tätä joulua vietän.

Samaa toivotan teille. Ilon ja siunauksen levittämistä niille, keitä tapaamme.

..ja sauvasi minua lohduttavat

Jatkoa pyhäiltana
Olen elänyt tänä iltana Sepon lapsuutta ja nuoruutta. Löysin vanhasta kansiosta hänen äitinsä vieraskirjan. Ensimmäinen maininta Seposta on kotisynnytyksen kätilön onnittelu vanhemmille ja jatko: "Komea Seppo poika syntyi tänään. Jumala siunatkoon edelleen Seppo-poikaa ja vanhempia samaten!"
Monet vierailijat ovat kirjoittaneet onnittelujaan, siunauksia ja kommentteja vuosien mittaan."Matti ja Seppo, perheen tenavat haastelevat tuossa vilkkaina asioitaan". Muistot vievät minut syrjäisen kylän syrjäiseen vapaakirkolliseen pienviljelijäkotiin, joka nyt on vuosikymmenet ollut pimeänä. Siellä oli lämmin tunnelma.

Käteeni sattui musiikkia etsiessäni Jorma Elorinteen laulama vanha, kaunis "Meren tiedän" CD-levy. Levyllä on muitakin ihania Hilja Aaltosen sanoituksia, kuten Kristallivirta sekä Mika Piiparisen sävellyksiä. Ne kuuluivat Sepon nuoruuteen ja ehtivät tulla minullekin tutuiksi, ennenkuin hän päättäväisesti irrottautui vapaakirkollisuudesta. Kyynelin kuuntelen niitä. "Kotirannan tuolla nään, kauniin kirkkaan määränpään. Sinne armon aallot vie, yhä valkenee vain tie. Armon meri se on". Siunaukset kantoivat häntä perille asti.

Hänestä on yksi kuva lapsuudesta ja yksi nuoruudesta, rippikuva. Katselin niitä, ihania molemmat. Näinkö saan käydä läpi koko hänen elämänsä, että hänestä tulee minulle elävän suhteen sijasta mielikuvien kiintymyssuhde, kuten Soili Poijula määrittelee.Hän kirjoittaa, että surevasta voi tuntua, että ihmistä oppii vasta tämän kuoltua rakastamaan niin kuin häntä olisi pitänyt rakastaa. Onneksi saimme kulkea monta vuotta eläkelaakson leppoisaa,valoisaa polkua ja oli enemmän aikaa toisillemme. Silti tuntuu, että monta kysymystä jäi tarkentamatta.
On kuin nämä aarteet olisi johdatettu käteeni tänä kyynellaakson päivän iltana.

Pimeä laakso

Oikein murheellinen päivä, synkkä, pimeä, lumi poissa, nurmikot märän vihreinä. Olkapäätä särkee jo neljättä päivää niin, että on vaikeata löytää asentoa, jossa kipu lievenisi. Raahasin kai liikaa raskaita tavaroita viime viikolla.
Olen makaillut ja hakenut enkeliviestejä iPadilta. Illalla tulin katsoneeksi laitteen valokuvia. Viimeisenä oli kuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Se oli Sepon itsestään pikkumummolan parvekkeella  ottama kuvan kesäkuun lopulta. Hän oli silloin yksinään siellä yötä, minä olin lasten kanssa muualla. Hän katsoo kuin kuolemaa silmiin. En ole ennen nähnyt sellaista katsetta. Miksi hän otti itsestään kuvan? Edellinen omakuva on siltä yöltä, kun hän odotti tietoa ensimmäisen lapsemme syntymästä. Mitä hän ajatteli, pelkäsikö kuolemaa? Hän sanoi sillä viikolla, ettei asunnossa ollut kiva olla yksin.

Olen itse viritellyt hänen ammattikirjojensa siirtoa parempaan talteen, mutta nyt tuntuu, etten voi niitä antaa pois. Vaatteista oli helpompi luopua, kun halausvaatteet jätin. Antaa nyt työhuoneen olla ennallaan. En jaksa ajatella mitään.
On ollut pitkän aikaa rauhallinen ja normaali olo, mutta nyt tuli kauhea ikävä. - Tule takaisin, perutaan tämä kuolema, sanoin ääneen. Muuta en ole tänään puhunutkaan.
Eilen olin sukulaisen hautajaisissa samassa kappelissa kuin elokuussakin. En minä siellä itkeskellyt. Tänään on tällainen päivä.
Kirjat ja lesket sanovat, että kolmen vuoden jälkeen helpottaa. Elokuusta on vasta neljä kuukautta.

Poistoja ja löytöjä

Nyt on Torpan vajoissa ja aitoissa väljää ja siistiä, kelpaa siellä hiirten viettää joulua. Veimme eilen vävyn kanssa täyden kuomuperäkärryllisen tavaraa jäteasemalle. Vintistä hain vielä kuormaan monta laatikollista kirjoja, jotta tulee tilaa muualta siirrettäville. Joka konttiin riitti lajiteltavaa. Tämä operaatio jäi meiltä kesällä tekemättä ja se vaivasi minua. Seuraava peräkärryllinen on täynnä miehen koneita ja laitteita kuten halkomakone, klapisirkkeli, mönkijä, öljypulloja. Ne siirtyvät tyttären huusholliin. Kuulostelimme vävyn kanssa, että kyllä Seppo ne sinne antaisi, kun täällä käyttämättöminä menisivät piloille tai voisivat tulla nostetuiksi vieraisiin kyyteihin.
Tänään olen järjestänyt Torpan kirjahyllyyn rivitalolta tuomani kaksi isoa matkalaukullista miehen omaa tuotantoa. Piti poistaa vastaavasti kaksi laukullista kirjoja, että tuli tilaa. Jätin ne, joiden tiesin olleen miehelle tärkeitä vuosien mittaan tai joiden kirjoittajat olivat hänen kavereitaan. Mielessäni ikäänkuin hyväksytin hänellä jäävät ja poistettavat, ettei mene mitään hänelle tärkeätä. Erikseen otin ne, joiden uskon menevän kaupaksi kirppiksellä. Lopussa huomasin, että minun kirjojani on vain puoli hyllyllistä alimmalla, lattiatason hyllyllä. Onkohan tässä nyt jotain hassua?

Järjestellessäni viime viikolla kirppiksen kirjahyllyjä löysin lisää surukirjoja. Fredrik Wislöffin vuonna 1961 julkaistu "Sinulle, joka olet menettänyt läheisesi" oli kädessäni vuonna 1989 ilmestyneenä 21. painoksena. Mikä siitä on tehnyt noin suositun? Alussa oli kohtia, joista olin eri mieltä. Hän kirjoittaa, että surevasta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä ja ettei suruaan osaa pukea sanoiksi. En minä olen niin kokenut. Monissa surukirjoissa moititaan, etteivät ihmiset osaa lähestyä surevaa oikein, vaan ovat ärsyttäviä. En ole sitäkään kokenut.
"Suru on Jumalan koulua", on eräs otsikko. "Mitä Jumala tarkoittaa ottaessaan rakkaan pois? Ensiksi: Hän tahtoo opettaa jotain meille eloonjääneille. Toiseksi: Jumala on toteuttanut salatun suunnitelman rakkaan vainajamme elämässä." En osaa ajatella, että lapsi kuolee, että vanhemmat oppisivat jotain, että leski jää yksin pienten lasten kanssa opetukseksi itselleen. Sen jo ymmärrän, että ihminen voi surun myötä kasvaa ja muuttua, mutta että Jumala sen takia tekisi tällaisia päätöksiä! Jälkimmäisen kohdan voin hyväksyä mieheni kohdalla, että Jumalan aika oli täynnä, varsinkin kun hän itse taisi olla sitä mieltä.

Kirjasen loppupuolella koetetaan katsella esiripun taakse, tuonpuoleiseen ja se on todella lohdullista lukijalle. "Taivaan autuudessa, vioista ja synneistä vapaina he kiittävät Jumalaa..Lasimeren äärellä seisovat katsovat taaksensa menneeseen elämään. Lasimeri on hiljainen ja kirkas kuin kristalli. Elämän arvoitukset on nyt ratkaistu.Täällä he ymmärtävät Jumalan tien, sen, joka kerran näytti niin arvoitukselliselta... Tiedämme, että ikuisuuden kauneus ja rikkaus ylittää rohkeimmankin ajatuksen.. Me pyyhimme kyynelen, ristimme kätemme -  ja kiitämme. Tämä kiitos yhdistää meidät ylhäällä oleviin..Muistojakin kallisarvoisempi on toivo, että kerran saamme nähdä rakkaamme. Jeesus sanoo, että meillä on vastaanottajat ikuisissa majoissa".

Wislöff rohkaisee vahvasti elämän jatkamiseen: " Elämällä on vielä paljon annettavaa. Uudet tehtävät kutsuvat, uudet ilot odottavat. Ei pidä eristäytyä, on lupa iloita." "Kaikille sureville kuuluvat profeetan sanat: -Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä (Jes.45,3.)"
Tässä  taivaskuvauksen lohdutuksessa ja elämän jatkamiseen rohkaisussa taitaa olla Wislöffin surukirjan voima, tai minä koin niin. Toisille voivat monet muut kohdat olla tärkeitä.

Samalla kirppishyllyllä sattui käteeni kirja" Taivas on totta" nelivuotiaan Colton Toddin taivasvierailusta leikkauksen aikana. Lapsen kuvaukset muistuttivat Ilmestyskirjan näkymiä ja Jeesus oli kiva. Hän alkoi myös puhua sisarestaan, jonka tapasi taivaassa. Hänelle ei oltu kerrottu kohtuun kuolleesta sisaruksestaan.
Kirppiskirjasarjan lopuksi avasin Jaakko Haavion "Kirjeitä surukotiin". Se avautui sivulta, jossa sanottiin: "Rukoile Jeesuksen opettama Isämeidän rukous. Olet huomaava, miten se sana sanalta tulkitsee juuri sinun, surevan ihmisen ajatuksia. Rukoukseksi muutunut suru on lohdutettu suru". Viime keväänä Seppo, jolle uskontunnustus tuotti vaikeuksia, sanoi yhtäkkiä:  "Olen löytänyt Isämeidän rukouksen. Siinähän on kaikki. Tapahtukoon Sinun tahtosi." Siksi olen sen joka ilta rukoillutkin.Wislöff sanoo, että juuri surun aikana lukuisat ihmiset ovat kokeneet, mikä voima rukouksessa ja Jumalan sanassa on.

Vietän hiljalleen yksikseni muistojoulua Torpan pimeässä, puolikuun ja tähtien alla, että pystyn ensi viikolla rauhallisin mielin lähtemään Helsinkiin viettämään lapsiperheen joulua.

Hämärät näkymät

Mitä minä nyt elämästäni ajattelisin, mille rupeaisin? Yritän katsoa eteenpäin, mutta pilvet peittävät maiseman. On tämä ihmisen elämä hankalaa, kun ei yhtään tiedä, elääkö päivän vai kaksikymmentä vuotta eikä myöskään sitä, missä kunnossa tulee olemaan.

Olen lukenut Soili Poijulaa surutyöstä. Lähiaikojen tavoite on muodostaa edesmenneeseen uusi, henkinen muistosuhde. Vanha surutyökäsitys on kuulemma ollut, että menneestä irrottaudutaan, kiintymyssuhde pyritään purkamaan, muu olisi takertumista. Kaikki tuntemani vanhemmalla iällä leskeksi jääneet naiset ovat selvästi edelleen aviossa puolisonsa kanssa, sormukset sormessa loppuun saakka, yhteinen hautapaikka odottamassa. Aika voi kullata muistosuhteesta ihannekuvan.

Eilen oli pitkästä aikaa läsnäolon päivä. Oli taas tyttärentyttären koulun itsenäisyyspäiväjuhla koululla, kuudes  ja viimeinen kerta, kun tyttö siirtyy yläkouluun. Olimme koulun juhlassa yhdessä viisi kertaa. Kun jäin koulun luona bussista, tunsin yhtäkkiä että Seppo tuli viereeni ja sanoi selvästi: -Minä olen tässä sinun kanssasi. Kävelimme rinnakkain koulun pihaan lipunnostoon. Juhlassa hän istui vasemman käsivarteni tuntumassa koko ajan. Kyynelet valuivat hiljaa salin hämärässä. Kun tytär tuli hakemaan, itkimme kumpikin autossa. Omista aivoista nämä tuntemukset varmaan nousevat, mutta ne tuntuvat tulevan itsen ulkopuolelta, toisesta todellisuudesta. Niistä tulee lohtua ja kiitosmieltä, vaikka itkettääkin. Valokuvien, tavaroiden,muistojen keskellä tulee välillä edelleen tunne, että hän ei voi olla lopullisesti poissa, kun niin äkkiä katosi. Minun on muistutettava itseäni, että omin käsin laskin uurnan haudan pohjalle.

Surutyön yksi tulos voi lukemani mukaan olla, että jäänyt omaksuu puolisonsa parhaita piirteitä Haluaisin omaksua hänen lempeän katseensa ja kannustavat sanansa. Jatkuvaa ammatillista ja tieteellistä innostusta en pystyisi omaksumaan, vaikka yrittäisin kuinka.

Nyt, kun olen Jyväskylän yksiön "pikkumummolassa" pyörii mielessä, pitäisikö minun muuttaa tänne, tyttären perheen lähelle? Sade ropsahtelee parvekelaseihin, jouluvalot loistavat pimeää vasten. Täälläkin on koti. Kyllä minä yksiössäkin talvet asustelisin, olen pieniin oloihin tottunut. Mehän jaoimme tavallisen asunnon neliöt eri paikkakunnille elämän tarpeitten mukaan. Eivät ne tarpeet ole muuttuneet, mutta toisen kuolema on myös taloudellinen muutos. Kulunut viikko täällä on ollut vilkasta perhe-elämää, yökyläilyä, ruuanlaittoa, perinteinen jouluostospäivä tyttären kanssa, uimahallia, teatteria, lahjakassin rakentamista, tapaamista. Välillä jo tuntuu hyvältä istua yksin sukankutimen kanssa.
Kovin hiljaiseksi muuttui yksineläjän elämäni syksyn pimetessä. Nykyisellä kotipaikkakunnalla minulla ei ole ketään auttamaan, kun apua alan tarvita. Siis hankkiudunko tyttären vaivoiksi? Nyt vielä voisin jaksaa mennä täällä mukaan johonkin, missä tutustuisi ihmisiin. Entäs rivitalokodin kaikki tavarat, voi mikä vaiva. Torppa pidettäneen perheen hallussa, vaikka siitä tulee rasitus minun jälkeeni. Eihän sitä saisi myydyksikään. Tai voihan se olla joskus turvapaikka maailman kriiseissä, sitä Seppo ajatteli. Sain ajatuksen, että rakennan sinne peräkamariin hänen kirjalliselle jäämistölleen kotiarkiston, kun muut ratkaisut eivät tunnu edistyvän.
Pitää ottaa aikalisää, ei näitä ratkaista nyt, pitää antaa ajatuksille tauko, katsoa mihin elämä kantaa. Veli soittaa joka päivä ja kysyy, koska tulen.