Pimeä laakso

Oikein murheellinen päivä, synkkä, pimeä, lumi poissa, nurmikot märän vihreinä. Olkapäätä särkee jo neljättä päivää niin, että on vaikeata löytää asentoa, jossa kipu lievenisi. Raahasin kai liikaa raskaita tavaroita viime viikolla.
Olen makaillut ja hakenut enkeliviestejä iPadilta. Illalla tulin katsoneeksi laitteen valokuvia. Viimeisenä oli kuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Se oli Sepon itsestään pikkumummolan parvekkeella  ottama kuvan kesäkuun lopulta. Hän oli silloin yksinään siellä yötä, minä olin lasten kanssa muualla. Hän katsoo kuin kuolemaa silmiin. En ole ennen nähnyt sellaista katsetta. Miksi hän otti itsestään kuvan? Edellinen omakuva on siltä yöltä, kun hän odotti tietoa ensimmäisen lapsemme syntymästä. Mitä hän ajatteli, pelkäsikö kuolemaa? Hän sanoi sillä viikolla, ettei asunnossa ollut kiva olla yksin.

Olen itse viritellyt hänen ammattikirjojensa siirtoa parempaan talteen, mutta nyt tuntuu, etten voi niitä antaa pois. Vaatteista oli helpompi luopua, kun halausvaatteet jätin. Antaa nyt työhuoneen olla ennallaan. En jaksa ajatella mitään.
On ollut pitkän aikaa rauhallinen ja normaali olo, mutta nyt tuli kauhea ikävä. - Tule takaisin, perutaan tämä kuolema, sanoin ääneen. Muuta en ole tänään puhunutkaan.
Eilen olin sukulaisen hautajaisissa samassa kappelissa kuin elokuussakin. En minä siellä itkeskellyt. Tänään on tällainen päivä.
Kirjat ja lesket sanovat, että kolmen vuoden jälkeen helpottaa. Elokuusta on vasta neljä kuukautta.