perjantai 31. heinäkuuta 2015

Läsnäolon päivä

Iltapäivällä istuin pihassa ja perkasin mustikkaa. Sitä oli löytynyt helpostikin läheisen kallion kupeilta, parhaiten sammalpohjaisilta mättäiltä. Mustikka on hyväksi miehen diabetekselle, siksi sitä koetan kerätä mahdollisimman paljon. Punaisen perkaussiivilän edestakainen liike, roskien nyppiminen, puhdistettu erä sankoon, uusi satsi siivilälle; se on aivan meditatiivista tekemistä. Piha oli lämmin ja tuuleton, oli aivan kesä. Olemme viime viikkoina kulkeneet ja yöpyneet monissa paikoissa, tutuissa kyllä. Torppa oli alkanut tuntua työläältä ja harmaassa kesässä ei ole ollut kesän tunnelmaa. Tänään on kesä ja olen läsnä ja kotona taas!


Ukkonen jyrähti etelässä. Joka suunnalta lähestyivät tummat pilvet, vain pihamme päällä oli sininen paiste. Kun sain marjat rasioihin ja jääkaappiin ja kahvit juoduksi, pimeni päivä ja alkoi sade, ropisi oikein rankasti. Sateen ropina peltikattoon on minusta hienoa. Menin vinttikamariin kuullakseni sitä, otin perheen perinnekaapista käteeni Helvi Kuoppalan Lakeuden tulet.

Kuuntelin sadetta, katselin vihreätä pihapiiriä, katsoin sielun silmillä lapsuuskotini vinttimaisemaa, avasin kirjan, nukahdin.

Onhan tässä toisenlaistakin läsnäoloa. Mies ei pysy pystyssä, kun verenpainelääkkeen muutos vei paineet liian alas. Kaksi päivää hänen on jo pitänyt pysyä makuu- tai istuma-asennossa. Hän on kuitenkin istunut kirjoituskoneen ääressä ja kirjoittanut Ja lähettänyt kolumnin ja mielipidekirjoituksen. Harjoittelen omahoitajana olemista, omakin käsi tukisiteissä kipujen takia. Täältä ei nyt liikuta muualle kuin polkupyörällä tai ambulanssilla, kun minä en aja autoa eikä mies pysty kävelemään taksiin.

*****
Kolme tuntia myöhemmin. Tyyntä myrskyn edellä- hetki on ohi. Ambulanssi lähti tunti sitten pihasta. Miehen kunto romahti hetkessä. Ei se taida lääkkeen muutoksesta johtuakaan.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Haltuunotto ja luopumisen työ



Nyt vasta pääsin saarimökille. Tähän asti on vene ollut rannassa kumollaan. Laituri ei ole vieläkään paikoillaan. Mies ei enää halua kompuroida veneeseen ja saaren kivikkoisille poluille. Minulle ne eivät vielä ole esteenä. Olen opetellut olemaan kaipaamatta tänne. Jostain jäi mieleeni lause: "Kivi ei tunne kipua eikä saari itke". En ole siitä aivan varma.
Nyt olen kuitenkin täällä, olen yksin pari päivää ja kesä aukeaa kuin tyyni veden pinta.
Siivosin ja haravoin eilen useamman tunnin. Siivoamalla naiset ottavat tilan haltuunsa ja myös hyvästelevät sen. Kaikki on taas tiedossa ja siistinä. Pienet tilat toimivat vain hyvässä järjestyksessä. Lämmitin itselleni saunan, kävin uimassa kylmässä järvessä. Nukuin sen jälkeen hyvän yön.
Saari on jo oikeastaan luovutettu eteenpäin. Opettelen kesää ilman tätä liki kolmenkymmenen vuoden virvoitusta. Kai tätäkin voisi katsoa toisin silmin. Monellekaan tämä pieni sähkötön (paitsi aurinkosähkövalot) mökki ei kelpaisi ollenkaan kesäpaikaksi. Sitä keinoa en käytä.
Säilytän aarrekuvat sydämessäni.