Mitähän raitaväriä tämä olisi?

En minä ole aikonut tästä mitään syöpäblogia tehdä, mutta mainitsenpa nyt, että tänään poistettiin jaloista kolme pientä mustaa täplää. Lisääkin löytyy, mutta enempää ei kerralla voi poistaa. Taas hissutellaan haavojen kanssa varoen ja odotellaan tietoja. Syöpäblogeja on muuten satoja, moni niistä hyvinkin yksityiskohtaisesti kuvailevia. Tämä kertonee asian aiheuttamasta järkytyksestä.
Onneksi puolukka on oikeasti kypsää vasta syyskuun loppupuolella, mieluiten pakkasen puraisun jälkeen. Silloin varmaan pääsen metsään.

Lierihattu 2

Näin hieno lierihattu osui silmääni, kun pitkästä aikaa kävin "kotikirppiksellä". Maksoin kaksi euroa. Yhdelläkin olisi saanut, kun oli euron päivät. Ongelma on kyllä se, että en osaa tällaisia hattuja käyttää. Täällä liikun pyörällä kypärä päässä. Kumman  hatun panen päähäni, kun huomenna lähden Helsinkiin, siis jos on aurinkoista?
Vein kirppikselle vähän tavaraa myyntiin. Olen selvästi piristynyt, kun vapauttava tieto  löytyi terveyskeskuksesta, vapauttava ainakin tästä tutkitusta kohdasta. Pelon hallinta ottaa energiaa ja tilaa muulta ja vaatii ainakin minulta fyysistä aktiviteettia. Hiki on hyvä lääke piilevään ahdistukseen. Nyt olen tarttunut puhelimeen ja järjestellyt moniakin asioita.
Aika kypsyi liikauttaa kauan haudottua asiaa. Laitoin rivitalokodin tänään myyntiin, tosin ensiksi ns. hiljaiseen myyntiin, kun molemmat naapuriasunnotkin ovat sattumalta myynnissä. Open Marketilla on sellainen välitysmuoto. Eilen puunasin ja järjestelin niin nätiksi kuin osasin. Tänään otettiin kuvat. Jospa asuminen ratkeasi ensi kesään mennessä!

******
Jotkut ovat kysyneet veljestä. Siellä hän elelee edelleen, samassa paikassa. Puhe on vähäistä, pitempään se ei onnistu. Hän, joka vielä keväällä soitti kahdessa kuukaudessa 600-700 lyhyttä puhelua, ei soita enää ollenkaan. Muisti ei vaikuta huonolta, mutta toimintakyky on heikko. Nieleminen on vaikeutunut. Hän on kuitenkin käynyt avustajan kanssa kaikissa tämän kesän naisten superpesis- otteluissa, joita hän 90-luvulla valmensi. Muualle hän ei millään lähde.. Hän ei enää kysy mitään laskuista. Kolme vuotta sitten hän hoiti vielä ne itsenäisesti. Tänään ostin hänelle upouuden Virkiä- urheilupuvun, siis siinä on housut ja pusakka. Ilman Jumalan siunauksen toivotuksia hänen asunnostaan ei lähdetä.

******
Istuin terassilla ja tunnustelin oloani. Tuntui, että minulla oli jotenkin onnellinen olo ensimmäistä kertaa yli vuoteen.

Lierihattu

Hattuselfie

Minua oli kehoitettu hankkimaan lierihattu kasvojen suojaksi. Olin jostain katsellut, mutta en ollut löytänyt.
Tänään menin käymään vintissä. Näin vintinrapuissa olevalla hyllyllä lakintapaisen. Lierihattu! Vaalea, Aholansaaren logolla. Ahaa, siis miehen joiltain Herättäjäjuhlilta ostama.Oikein siisti ja hyvä, pintakin vettä hylkivän näköinen, voi kiristää nauhalla päähän sopivaksi. Kiitos!

Arkisto

Yksi surutyön etappi tänään oli se, että Sepon kirjallinen tuotanto ja arkisto 70-luvulta alkaen lähtivät Helsinkiin, MSL:n arkistoon, jossa se on tarkoitus luetteloida ja arkistoida niin, että tutkijat voivat sitä käyttää. Joskus kysyin, mitä kotiarkistolle tehdään, jos se jää minun hoidettavakseni. Hän ei vastannut mitään. Olin jo päättänyt pitää sen Torpan peräkamarissa. Uskon, että tämä minulle ehdotettu ratkaisu on parempi ja olisi hänelle mieleen.

Hyvä tieto

Tänään sain terveyskeskuksesta kysymällä tiedon, että lisäpoiston alueella ei ollut melanoomaa! Siis ensimmäisessä poistossa tuli kaikki paha solukko pois. Sitä oli siis 3 mm kokoisessa tummassa pisteessä. Kestää hetken, että hyvän tiedon uskaltaa omaksua. Ihonsiirre tulee kyllä näkymään poskessa aina ja varsinkin nyt alkuaikana, mutta mitäs sillä tässä iässä on väliä. Tänään rapsittiin haavapolilla vähän siirteen sulavia tikkejä, kun eivät ole sulaneet. Kontrollit pitää itse hoitaa viiden vuoden ajan. Onhan tämä tilanne verottanut osansa,tunnen sen, vaikka yllättävän rauhallinen olen ollut. Nyt pitäisi löytää lierihattu suojaamaan kasvoja auringolta. "Lierihattu päähän ja korkokengät jalkaan", sanoi yksi hoitaja.

Torpan erakko

Joskus ihmisestä sanotaan, että hän on yksin, omissa oloissaan viihtyvä. Voiko yksin viihtymistä oppia, jos se on tarpeen? Siis niin, että yksinäinen päivä ja ilta ovat aivan leppoisaa, hyvällä mielellä eleltyä täyttä elämää ja yksin nukkumaan meno vain raukea huokaus lepoon pääsystä? Olen juuri koettanut tätä opetella. Pitää tehdä sellaista, mistä itselle tulee hyvä olo. Kudoin aivan itselleni sukat. Liikunnan endorfiinit, itselle annetun arvostaminen (vaikka aina on ajatellut, että muille tehdään hyvä ja kaunis), kirjojen maailma, luonto ja kauneus, itsensä rauhoittaminen: Ei mitään hätää, ei minnekään kiirettä, saat olla juuri näin. Ihmettelen, miksi en soita kenellekään paitsi lähipiirille, en kutsu ketään käymään, liityn hitaasti uusiin ihmisiin. En pakota itseäni, jospa haluankin olla Torpan erakko! Ilahdun kyllä yllätysvierailuista, saisi tullakin kutsumatta tai itsensä kutsuen. Niin minäkin täällä naapurustossa teen, menen kutsumatta kuin maalla ennenvanhaan, kun alkaa tuntua puhekaverin tarvetta. Joskus menee päiväkausia puhumatta. Puhun kyllä vähän itsekseni, tarkistan, toimiiko ääni. Ennen puhuin miehelle, mutta hänen henkensä haihtui täältä kesän aikana. Siitähän se yksinolo oikein alkoikin.
Olisi erilaista, jos olisi nuorempi ja olisi lapsia. Ei olisi mökkihöperyyden vaaraa. Olisi aina joku muukin tulossa ja menossa ja hengittämässä yöllä.Yksinäisyydessä painaisi myös kasvatusvastuu, kumppanin tarve, arkihuolet, koko loppuelämä. Ehkä silloin kaipaisi joskus yksinäistä päivää tai iltaa, jolloin ei tarvitsisi puhua kenellekään.
Tunnen monia yksinasuvia, joilla on paljon harrastuksia ja osallistumisia, ystäviä, täyttä elämää. Osallistuin minäkin viime talvena aika hyvin. Nyt tunnun vetäytyvän omaan kolooni. Voiko yksinoloon oppia liiaksikin, erakoitua?

Elämäntaitoa?

Olen aikaisemmin monessa yhteydessä kirjoitellut ikäihmisen elämäntaidosta, eläkkeelle jäädessä, vanhuuden saapuessa. Sitähän tässä nyt tarvitaan, elämäntaitoa, itsensä ohjaamista, jos haluaa voittaa yksinäisyyden  ankeuden ja viettää päiviänsä tyynin mielin. Ei sitä kukaan minulle anna. Siis tee sellaista, mistä tulee parempi mieli. Syö suklaata, tee itsellesi ruokaa, ulkoile, ponnistele sen mitä voit, kuuntele musiikkia, lue, tee käsitöitä, mene johonkin, etsi huumoria, ole niin kuin sinulle sopii, mutta ennen muuta, rauhoita mielesi, katso ympärillesi, iloitse kaikesta kauniista mitä näet ja kuulet, siitä mitä muualla kaipaisit. Lintujen äänet, joutsenten, kurkien huudot, illalla nähdyt tähdet, tätä Torpan elämäähän kaipaisit muualla. Nyt olet täällä, aurinko pilkistää.Varmaan kaikki ulkoinen vielä järjestyy.
Salaa itseltäni jossain piileksii kuitenkin pieni toivo, että joskus elämä vielä yllättäisi jollakin uudella hyvällä.
Vuonna 1992 lahjaksi saamani kliivia puhkesi terassilla kukkaan, toisen kerran elämässään.

Itseriittoisuus rapisee

Minä en ole tottunut sairastamaan, paitsi että onhan noita ajoittaisia nivelkipuja ollut kauankin. Näihin asti koko kesän tunsin olevani elämäni kunnossa, pyöräilin, kävelin, rehkin pihalla. Nyt kun pitää varoa ihosiirrettä, ei voi saunoa, uida, hikoilla, ponnistella, ei edes tehdä kaikkia joogaliikeitä kunnolla. Selkä valittaa. Aika käy pitkäksi Jyväskylän hipihiljaisessa ja kuumassa talossa. Selailen facebookia vähän väliä, luen sängyssä, viilentelen suihkussa, katselen ikkunasta. Tilaisuuksissa olen kyllä käynyt, kesäteatterissa ja konsertissa ja tavannut tyttären perhettä. Kaikkeen on liikaa aikaa.
Kasvoja on leikelty. Se ei tunnu mukavalta. Vielä ei tiedä, millaiset arvet siitä jää. Eivät kai ne minun vanhasta naamastani juomujen seasta paljon erotu, mutta pysyvää muutosta on kuitenkin. Sillä ei oikeasti ole edes väliä, jos muuten on terveys kunnossa. Vaivainen olo tässä kuitenkin on, kuin ei koskaan enää olisi entisellään. Kirkossa puhuttiin itseriittoisuudesta. Se tässä rapisee. Se lienee terveellistä. Elämä opettaa, jos ei muuta niin hiljaa kävelemään.
Tällaisen kirjallisen valituksen teko auttaa, muistaa näet taas kuinka paljon kovasti kipeitä ja sairaita ihmisiä on, tuttavapiirissäkin.

Viimeinen ilta

Muistelen merkillistä iltaa Tampereen yliopistollisen sairaalan teho-osaston odotushuoneessa vuosi sitten. Olimme Sepon luona iltapäivällä ja veljetkin tulivat paikalle. Pian meidät kuitenkin lähetettiin teho-osastolta pois ja sanottiin, että huomenna iltapäivällä saa tulla uudelleen. Sanoimme sitten lopuksi vain  Hei hei ja huomenna tullaan. Puoli kahdeksalta illalla kuitenkin hoitaja soitti, että Seppo meni tajuttomaksi ja hänet viedään leikkaussaliin.
Menimme tyttären kanssa paikalle. Oleilimme hiljaisessa odotushuoneessa, jossa ei ollut ketään muita. Juttelimme verkkaisesti, muistelimme, välillä tuli kyyneleitä silmiin, makailin sohvalla, hoitaja toi mehua. Oli ihmeellisen rauhallinen, vaikkakin odottava olo. Seppoa koetettiin silloin leikata. Hän oli elossa vielä. Välillä tajunta oli palannut hetkeksi.
Puoli yhdeltätoista lääkäri tuli kertomaan, että Sepon sydän oli pysähtynyt kello 22.18. Suolensisäisellä leikkauksella ei saatu tulosta, koska vuotokohtaa ei löytynyt, ei silloin eikä myöhemminkään. Aiottiin siirtyä avoleikkaukseen, mutta sydän pysähtyi ennen sitä. Saimme tunnin päästä mennä hyvästelemään häntä. Hänen otsansa ja kätensä viilenivät käteni alla.
Oliko Sepon henki, tietoisuus läsnä ja luonamme vahvistamassa meitä  niinä parina tuntina odotushuoneessa, kun olomme oli niin tyyni ja levollinen äkillisten tapahtumien ja pelon keskellä? Olen lukenut lukuisia tajuttomuudesta tai sydänpysähdyksestä palanneiden kokemuksia, jossa henkilö on ollut ikäänkuin kaiken yläpuolella ja pystynyt seuraamaan tapahtumia. Tiedän, että monet muistivat rukouksessa. Jostakin meille annettiin rauha ja siunaus.