Oli niin paha olla koko viikonlopun, että aloitin vuodatuspäiväkirjan kirjoittamisen. Arvelin, että en sitten usein kirjoitakaan blogiin, mutta näytänpä kirjoittavan.
Piti lähteä keskustakodin tyhjyydestä vajaaksi vuorokaudeksi Torpalle. Piti tietysti tulla myös katsomaan, onko. 32 asteen pakkasesta seurauksia. Hyvin olivat putket tarenneet. Ja kuutamo luvassa, valo lumella. Mieli virkistyi heti, kun pihatielle käännyttiin. Tutut toimet käynnissä. Kävin tervehtimässä naapureitakin.Tähän päivään toi iloa, kun näin Seposta unta pitkästä aikaa.Huomasin, että hän oli yllättäen toisessa huoneessa, makaili sängyllä ja vetäisi minut viereensä. Hän olikin nuori Seppo!
Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
maanantai 18. tammikuuta 2016
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Päiväkirja on erinomainen terapeutti. Kysehän on omien ajatusten 'vuodattamisesta' ilman ns. hyvän kirjoitustavan sensuuria - ja kriittisestä tarkastelusta myöhemmin hyötyy ilman ulkopuolisen terapeutin osoittavaa apua. Olen todeksi havainnut. Pahat olot saa jonnekin ulos itsestä ja myöhemmin luettuna ne jo ovat saaneet suhteellisuudentajun pehmennyksen.
VastaaPoistaLuen mielelläni myötäeläen blogimuistiinpanojasi, niissä on menetyksen möyhentämän elämän makua.
Kyllä se tässä yksinäisyydessä auttaa, kun tiedän monienkin näitä kirjoituksiani lukevan ja tuntojani jakavan.
Poista