Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
maanantai 13. elokuuta 2012
Käsi vuosikymmenten takaa
Viisikymmentä vuotta rippikoulusta. Meitä oli siellä 80. Kolmasosa elossa olevista oli nyt tullut koolle. Jotkut tunsin, osassa ei mikään ollut tuttua. Moni muukin kuin minä kertoi, ettei muistanut rippileiristä paljon mitään. Dokumenttien ja kerääntyvien muistikuvien avulla koostui kuva tiukkakurisesta kaksiviikkoisesta. Ohjattua toimintaa ja opetusta oli yli kaksitoista tuntia joka päivä. Alueelta ei saanut poistua. Kokeita pidettiin ja ne pelottivat monia, ripille kun reputettuja ei laskettaisi. Minulle vahvin ja paras muisto oli körttivirren poljento. Jokainen tunti alettiin virrellä ja joka päivä oli virsitunti. Portaissa kulkiessamme viereeni tuli synkkäilmeinen nainen, jota en heti tunnistanut. Hän sanoi nimensä. Hän oli ollut samalla luokalla oppikoulussa. Hän sanoi: Tulin pyytämään sinulta anteeksi, että kiusasin sinua kahden nimeltä mainitun tytön kanssa. Se on painanut omaatuntoani. Olimme sinulle kateellisia, kun olit nin hyvä koulussa. Sanoin, etten muistanut hänen olleen etupäässä siinä. Kyllä olin, hän vastasi. Annoin anteeksi, puristimme kättä. Etukäteen minulle oli kuiskattu, että löytyneiden arvostelutietojen mukaan olin ollut rippikoulun priimus. Onneksi sellaisista ei tapaamisessa puhuttu. Koko illan olin väsynyt kuin märkä rätti. Oli kuin pimeästä menneisyydestä olisi tullut musta käsi ja lyönyt. Tajusin entistä laajemmin, kuinka moneen valintaan kiusaaminen oli myöhemmin vaikuttanut. Koulu- ja opiskeluaikana en antanut näiden kirkonkylän tyttöjen vaikuttaa opiskeluihini, mutta myöhemmin olen kovasti halunnut olla muuta kuin tämä inhottava koulupinko.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Aika koville ottaa välillä kurkistus menneeseen ja sen miettiminen, että entä jos joku juttu olisikin mennyt toisin...
VastaaPoistaMinua helpottaa ajatus siitä, että olemme kaikkea sitä, mitä olemme olleet ja kokeneet, ne hyvä ja huonot jutut, mutta kuitenkin ihan kaikkea. Tuota joutuu miettimään myös vanhempien kanssa, jotka saattavat muuttua viime vaiheissaan lähes tuntemattomiksi. Sekin on vain osa heitä - ja meitä.
Oma rippikouluni kokoontui myös kesäkuussa. Kirjoitin siitä silloin blogissani.
http://mutkimus.vuodatus.net/blog/3251033/-6-outo-omanlainen-tunnetuttu-myotamuistoinen/
Juuri noin olen minäkin kokenut, että kaikki vaiheemme ovat meissä ja kaikki olemuspuolet. Jonkin niistä yrittää vain välillä unohtaa. Eläkkeellä on viimeistään aikaa sulatella elämäänsä kokonaiseksi. Yllättävä muistutus vain saattaa läiskäistä kipeästi.
Poista