Viereltä temmattu

Tänään lenkkireittini varrelta minut kutsui kotiinsa itkevä nainen. "Miestäni ei ole enää, hän kuoli tänä päivänä. Aamulla noustiin, mies keitti kahvia. Sitten äkkiä mies valitti vatsaansa ja putosi polvilleen. Hiki alkoi pursuta. Ambulanssi tuli pian. Mies kuoli leikkauspöydälle. Aortta oli revennyt pahasti." Tämä kaikki tapahtui varoituksetta. Miehellä ei ollut vikaa sydämessä eikä mitään vaivoja. "En voi uskoa, ettei mies tule enää koskaan. Odotan, että hän soittaisi", puhui vaimo. Lohtuna oli se, että mies oli ollut sairaalan vuoteella levollisen näköinen. Tuska oli poissa. Vaimo sai silitellä vielä lämpimiä kasvoja. "Onneksi tämä meni näin päin. Miehelle yksin jääminen olisi ollut vielä vaikeampaa." On suurta rakkautta sanoa näin shokin keskellä. Oli vaikeata katsella kotia, johon tämän tiiviin pariskunnan toinen puolisko ei enää palaa. Tyhjyys tuntui jo. Yksin noustavat aamut hämärsivät keittiönurkkausta, yksinäiset illat häilyivät ikkunapielissä. He olivat aina yhdessä ja viihtyivät keskenään. "Sellaisia pareja kuin me ei ole paljon", sanoi vaimo. Heidän piti kohta lähteä Lapin retkelle. Sukulaisia tuli paikalle, tuli yöksikin. Emme puhuneet mitään hautajaisten järjestämisestä, kuolinilmoituksista, arkun ostosta, siitä kaikesta mitä pitää ruveta tekemään. Tässä se oli käsillä, se mitä pelkään. "Hyvä kuolema", sanoi mieheni."Tuollaista minäkin itselleni toivoisin".