Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
torstai 6. lokakuuta 2016
Yllätysikävä
Tuttava ehdotti keväällä, että lähde nyt sinäkin jonnekin ja niin ilmoittauduin hänen kaverikseen eläkeläisretkelle lomakylpylään. Ihan hieno paikka, hyvä ruoka, kauniit maastot, runsaasti ohjelmaa, yhteislaulut ja bingo iloisten eläkeläisten suosikkeja, vesijumppa minun. Ajattelin, että nyt on jotain uutta, missä emme ole yhdessä käyneet ja mihin hän ei olisi nytkään lähtenyt. Jo matkalla hän kuitenkin ilmaantui vahvasti mieleeni ja on koko ajan mukana puristavan ikävän hahmona. Hopeisen pään tai tutunomaisen hartialinjan vilahdus saa katseen tarkentumaan, turhaan. Iltaisin täällä on tanssia, harmitonta ja suosittua ajanvietettä, mutta minä en voi houkutteluista huolimatta astua tanssisalin kynnyksen yli. Ei siellä ole ketään, kenen käteen pystyisin tarttumaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Voi miten täällä ymmärretään! Muistan miten usein ikävä iski silloinkin, kun sitä vähiten osasi odottaa. Se oli kuin selkään puukotus. Vieläkin vuosikymmenten jälkeenkin se saattaa kirpaista pahasti. "Voi, tästä olisin niin halunnut hänen kanssaan puhua!"
VastaaPoistaJoku saattaa jo ajatella, että eikö tuo jo ala riittää. Hyvä oli retki ja kaikki toimi hyvin, oli mukavaa vaihtelua, mutta sielu rampana tässä vaan kuljetaan, silmät sumussa.
Poista