Poika lähetti lomakuvia. Niissä on kukoistava lapsi ja toimeliaat vanhempansa. (Lapsen isäkään ei yhtään hävinnyt lastensa kanssa puuhaileville ruotsalaisisille. Hotelli oli täynnä syyslomalla olevia ruotsalaisperheitä.)
Mutta parissa kuvassa on ryytyneen näköinen hahmo. Yleensä olen kuvissa tuhdimpi kuin luulen olevani, mutta nyt näytin jotenkin kutistuneelta. Painoa on kuitenkin mennyt vain pari kiloa. Näytän mankelin läpi menneeltä, vaikka hymyilen. Tätä se naapuri siis tarkoitti: -Kyllä se sinustakin näkyy.
Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Olen minäkin joskus katsonut omia kuviani: tuolta siis näyttää äkkiä leskeytynyt. Kuvat joissa olen lasten kanssa, niissä näytän melkein "normaalilta". Onko sinulla kuvia, jossa sinulla on pikkuinen Ee sylissäsi? Katsopa niitä kuvia.
VastaaPoistaOn vain sylikuvia. Varmaan tämä pitkä huonounisuus on myös yksi tekijä. Ja tukka huonosti.
Poista