Torppa on taas herätetty eloon. Minulla oli jo ikävä tähän kotiin. Takkamuuri on lämmennyt, ulkovalo näyttää pihapiirin ja kuusen ympärillä tuikkii rauhallisesti valoketju. Ostin uuden, kun viimevuotisen katkaisi lumitaakka. Seppo piti tällaisesta, missä muutamat lamput tuikahtelevat. Sanon kuvalle: Katsopa nyt ulos, löysin samanlaiset valot.
Mielessä on ollut koko päivän eilinen Yle Femman vaikuttava dokumenttielokuva " Kunnes syöpä meidät erottaa". Filmi seurasi aivosyöpään sairastuneen miehen elämää ja hoitoa loppuun saakka. Vaimo hoiti häntä kotona kaikissa vaiheissa, koki aivosyövän edetessä muuttuvansa vaimosta hoitajaksi ja tunsi menettävänsä parhaan ystävänsä. Hän mietti, kumpi olisi parempi, tällainen hidas sairaus vai äkkikuolema. Hän piti tärkeänä, että pitkä prosessi antoi mahdollisuuden valmistautua. Ihailen ja ihmettelen hänen voimiansa. Dokumenttia voi katsoa Areenassa.
Sen tiedän, että Sepolle kuolema kynä kädessä oli toivomuskuolema. Enpä tiedä, kumman valitsisin, jos saisi valita, ehkä sen, minkä sain. Välimuotojakin olisi olemassa.
Aika tuntuu erilaiselta, kun on yksin. Lapsuusystäviä kävi kylässä, kun olin tullut. Valoisan aikana puuhailin ulkona, siistin vadelmapensaita ja siirsin risuja. Kävin infrapunasaunassa, söin. Nyt kello on vasta kuusi. Ulkona on täyspimeätä. Poirotiin on kolme ja puoli tuntia, sitä ennen on monikulttuurisuuskeskustelu.
Kello raksuttaa kuuluvasti, löi kuusi kertaa. Hellassa napsahtaa palava puu. Kai vuosi sitten oli aika samanlaista, ei sen ihmeempää menoa. Aika vain tuntui toisenlaiselta, jaetulta tai yhteiseltä.
No, aloitan uuden sukan, silmäilen välillä kuusen pilkahtelua. Hartaisiin säveliin on puoli tuntia. Sanon niinkuin veljeni pyörätuolissa: Tätä tämä nyt sitten on.
Näin ne taittuvat päivät yksin ollen, kuulostellen, ajan kulua seuraillen. Muistojen kutomista ja purkamista, aamuja, iltoja, päiviä niiden välissä, öitä nukkuen ja valvoen. Aina jossain kohtaa pilkahtaa valo, jokin rikkoo hiljaisen rytmin, mutta ei rauhaa, joka tulee vähittäisestä tyytymisestä.
VastaaPoistaHyvää adventtia sinulle, Annikki.
Kohtaloaan ei voi valita. Ei omaa eikä toisen. "Tällaista meille on nyt annettu", oli Anna-Maija Raittilan veli sanonut ilmoittaessaan vaimonsa halvaantumisesta. Tuo jäi niin mieleeni A-M Raittilan päiväkirjasta.
VastaaPoistaIhanan lohdullista huomata, että elämä laantuu kovasta ikävästä ja surusta toisen "läsnäoloon tilanteisiin". Itse joudun olemaan aika paljon yksin, vaikka toinen on paikalla, niin aika harvoin läsnä. Kuitenkin tiedän, että saan hänet "riuhtomalla" olemaan myös läsnä ja oletan saavani hänet ehjänä kotiin matkoiltaan ja se on se vissi ero vielä! Kuinka sitten, kun onkin vain aavaa toisen kohdalla! Riuhtominen ei sitten autakaan! On niin lohdullista lukea, Hilkka, näitä sinun kirjoituksiasi! Ne ikäänkuin aukaisevat tietä tulevaan, jos vaikka minä meistä jäänkin yksin! Kiitos! Olet ajatuksissa useasti päivien mittaan!❤️
VastaaPoistaKiitos läsnäolevista kommenteista. Mieli muokkaa kokonaiskuvaa, asioita ja tilanteita nousee mieleen. Surullisin paikka täällä ovat puuvajat. Siellä hän tänäkin kesänä teki klapipinoja, vaikka ei olisi jaksanut. Kun sanoin, että eihän sinun tarvitse tehdä, kun väsyttää, hän sanoi: -Kyllä ne äkkiä kuluvat, kuin olisi sanonut:-Kyllä ne sitten äkkiä kuluvat. Meneehän niitä, nytkin jo monta kopallista. Kiitos kiitos. Puuvajassa puuhaillessaan hän kirjoitti päässään ja suunnitteli rauhassa töitään, viihtyi siellä. Päänsä sisällä eläjä hänkin oli.
VastaaPoistaTiesikö-aavistiko se Seppo kuitenkin...
VastaaPoistaMinäkin toivotan hyvää adventtiaikaa. Tulevan odotusta...
VastaaPoistaKiitos, samoin sinulle. Mitä on tuleva, mitä voin odottaa?
VastaaPoistaKaksi ajatusta:
Poista"Kirkkovuoden ensimmäinen sunnuntai julistaa, että Jumala ei ole kaukana meistä."
"Adventus Domini, Herran tuleminen."