Kesäretket

Tämmöiseksi tämä on mennyt, että jokakesäiset odotetut kesäretkeni suuntautuvat hautausmaille. Oikeita ikäihmisen retkiä sellaiset. Tiistaina pyöräilin äidin sukulaisten haudoille yhdeksän kilometrin päähän. Oli niin kova vastatuuli, että teki mieli kääntyä takaisin, mutta jalat hapoilla pinnistelin perille kolmivaihteisellani. Pesin hautakivet harjalla ja mäntysuovalla, kun mäntyjen siitepöly tarttuu niihin lujasti. Paluumatkalla ei tarvinnut spurtteja tehdä, kun jalat eivät jaksaneet.
Torstaina oli kaunis, tyyni aamu, kun lähdin toiseen suuntaan, lapsuuden kotikylään ja isäni suvun haudoille. Matkaa on noin viisitoista kilometriä. Mies sanoi: -Mitä sinä vanha ihminen nyt sinne asti lähdet ajamaan. -Mistään ei pidä luopua vain siksi, että on ikää, vastasin. Menomatka olikin hauskaa. Pyöräillessä haistaa tuoksut ja  hajut, ehtii katsella metsänhakkuut ja  viljankorjuut, talojen pihat ja kukkalaitteet.
Kyläkirkko ja hautausmaa on rakennettu  suurten nälkävuosien 1867-1868 aikana isäni isoisän pellon päähän (sanamuoto asiakirjoissa). Alvar Aallon piirtämä tapuli on pystyssä, mutta vanha kirkko paloi ja uusi rakennettiin 1983.

Tällä hautausmaalla meillä on kolme hoidettavaa hautaa. Suorastaan viihdyn puitten katveessa kotijärven maisemassa. Siellä on paljon tuttuja, kylässä ei montaa olekaan. Katselin läpi koulutoverieni vanhempien haudat. On kuin olisi käynyt kylässä, kun muistaa kaikkien kodit ja pihat kuusikymmentä vuotta sitten. Luokkatoverini nimeltä Sisko, joka eli kymmenvuotiaaksi, löytyi sieltä myös. Järkytyin hänen hautajaisissaan kalman hajusta enkä mennyt pitkään aikaan muihin hautajaisiin.

Varsinainen projektini  oli ottaa  kuvia kaikista hoidettavista haudoista. Nyt ne on tallennettu tulosteena jälkipolville tarkoitettuun laatikkoon.
Olin ajatellut kiertää kotijärveä ympäröivän kylän ja soittaa yhdelle matkan varrella asuvalle ja käyntikutsuja esittäneelle koulukaverille, että olisiko huippupyöräilijä kotosalla. Äkisti kohahti kuitenkin tuuli ja tajusin, että paluumatka on aikamoista vastatuulta. Lähdin polkemaan takaisin. Kaupan luona jo jalkoja turrutti. Lahjoitin itselleni oikein makeat munkkikahvit kaupan kahvinurkassa. Tapasin pihassa ainoan vielä elossa olevan lapsuusnaapurin emännän, joka on näitä ihania ikinuoria teräsnaisia. Hän kertoi lukevansa juuri eläkekirjaani!
Ennen ei ole tarvinnut pitää paluumatkalla lepotaukoa. Nyt piti pysähtyä katselemaan olisiko puolukkaa ja kuinka pieni joki virtaa sillan alitse. Teinpä kuitenkin pyöräretkeni tänäkin kesänä! Viime vuonna heinäkuussa kirjoitin tästä retkestä nimellä Kesäiloa. Uimapuku kyllä unohtui tällä kertaa matkasta ja ehkä oli hyvä niin.