Maalaus toisensa perään kulki ohitsemme, kun eilen ajelimme Jyväskylästä lakeuksia kohti. Ruskan värit, kullanruskea, okran sävyt, keltaiset, kuusenvihreä, punaruskeat, kuin pensselillä vedetyt kellertävät pellot ja kanervikkomaiden punerrus! Kaikki tämä hohti iloisessa syysauringossa. Samalla kuuntelimme radiosta Lapuan Virkiän ja Jyväskylän Kirittärien pesäpallo-ottelua, jossa kamppailtiin kultamitalista. En ole peli-ihmisiä, koska myötätuntoni menee aina häviäjän puolelle. Niin nytkin, kun Kirittärien peli ei kulkenut lainkaan, vaikka ovat hopeatasoa.
Kiinnostukseni ja iloni perusaihe oli se, että tiesin veljeni olevan riemuitsevassa katsomossa, että hän kärsimyskesän jälkeen on saanut elää kentällä pesäpallon voittoisat loppupelit. Entinen valmentaja saa samalla vahvistusta elämänkaarensa vahvoille muistoille, joita pyörätuoli ei estä kokemasta. Kiitollisuuden sunnuntaina voi kiittää kypsistä väreistä elämän matossa.
Kylläpä kirjoitit kauniisti! <3
VastaaPoistaMiniämme pelasi aikanaan Kirittärissä, mutta nyt opinnot ja oman talorakentaminen vievät niin paljon aikaa, ettei harjoittelulle ja peleille riitä tunnit.
Hyvää syksyn jatkoa Sinulle ja kiitos kommentoinnista blogissani.
ps. Taisitpa ajaa kotini ohitse, ajelit Jkl:stä kohti Pohjanmaata. :)
Aha, kyllä sillä välillä hirvimerkkejä olikin!
VastaaPoista