Resilienssiä?

Pyrkimys voittaa suru ja päästä myönteisesti jatkamaan elämää ilman elämänkumppania  on mielestäni varsinaista surutyötä. Siinä on  jonkinlainen tavoite ja se vaatii jatkuvaa ponnistelua. Ensimmäistä puolta vuotta voisi sanoa akuutin surun ajaksi. Silloin en yrittänyt muuta kuin elää päivästä toiseen ja kestää kulloistenkin tunteiden ja ajatusten vallassa. Harvoin oli päivää, etten olisi itkenyt. Piti koettaa saada tehdyksi, mitä piti tehdä. En juuri yrittänyt säädellä tunteita, vaan antaa niiden tulla ja mennä. En kokenut silloin tekeväni surutyötä, vaan eläväni suruprosessin alla.

Uudehko psykologinen käsite on resilienssi. Se tarkoittaa toipumiskykyä muutoksista ja vaikeuksista, "taipuu mutta ei taitu", joustavuutta, sisua. Latinan "resalire" tarkoittaa "ponnahtaa uudelleen". Toipumiskyvyssä on suuria eroja, mikä on havaittu esimerkiksi vaikeissa oloissa kasvaneiden lasten elämässä. Resilienssin käsitettä on sovellettu laajasti liike-elämässä (jatkuvista muutoksista selviytymiseen!) ja on laadittu myös ohjelmia lasten selviytymiskyvyn parantamiseen. Se liittyy myös kriiseistä ja surusta toipumiseen. Puhutaan jopa posttraumaattisesta kasvusta.  Onko minulla resilienssiä?

Nyt ei tarvitse enää lisätä puita.

Ystävä Turusta soitti pitkän puhelun. Huomasin, että en ole sitä ennen puhunut kenenkään kanssa tänään, paitsi vähän yksikseni. Puhelu ilahdutti. Mistä tunnet sä ystävän? Laulun sanat osoittautuvat minunkin elämässäni tänä aikana  todeksi. Kuka vierelles jää?

Tämän päivän ystävänteko itselleni on pihasaunan Aitokiukaan lämmitys. Ja kunnolla, niinkuin tekisin toisille!