Helsingin virkistyspäiviltä palaillessani muistin, että nuoruudessani olin vakuuttunut siitä, että tulen elämään elämäni naimattomana. Ei se kovin kauhealtakaan tuntunut, kun lähipiirissä oli sinkkutätien esimerkki. Olin varma, ettei kukaan minua huoli tai ettei se ainakaan kestäisi. Niin olisi käsikirjoitus ehkä jatkunutkin, ellei tämä yksi olisi kaapannut minua matkaansa. Junassa tuli olo, että nythän se sisäisen yksinolon käsikirjoitus jatkuu siitä, mihin 22-vuotiaana jäi. Sain vain pitkän lainan elämältä, lainan joka on hetkittäin kuin unikuva.
Tavaroita kokoillessani tuli varomaton ajatus: -Onkohan Seppo vastassa? En voinut mitään sille, että katse kiersi asemalaiturin ja autorivin.
On tämä varsinaista mielentilan kiikkulautaa.
Jossain vaiheessa olin samoin aikein elämääni syöksymässä. Ei tullut mieleen sitoutumiset, kevyesti poukkoillen kävi itsenäisen (muka) kulku elontietä. Vaan sitten se vain tuli kohdalle, rakkaus, kuin salama - ja ihan oikeaan aikaan näin jälkeen päin aatellen. Motokseni tuli: "Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen".
VastaaPoistaVoi, minulla on koko elämäni ollut sama motto! Monasti listasime, mitkä kaikki tilanteet johtivat siihen, että tapasimme. Jos en olisi tietyssä mielentilassa pitänyt puhetta kristillisillä teinipäivillä, hän ei olisi huomannut minua jne.
Poista