Muistojen lämpö ja taakka

Satelee pehmeästi raskasta lunta, on suoja. Syreenien oksat ovat paksujen lumihahtuvien peitossa. Räystäiden yli riippuu taas lumireunuksia, vaikka eilen katot olivat paljaat. Naapuri kävi ajamassa pihasta lumet. Tupa on puulämmin.

Tämä sureminen mielialavaihteluineen vain alkaa välillä uuvuttaa. Tulen muista riennoista Torpalle kuin oikeaan kotiin ja hänen luokseen, olihan tämä viime vuosien kotimme ja täältä hän lähti. Katsot minne vain, kaikki muistuttaa. Kuinka suuri ilo tuo paljukin hänelle oli! Tapahtumia, aikoja, tilanteita tulee mieleen koko ajan. Muistelen myös viimeistä lähtöä. Ei hän uskonut ettei tulisi takaisin. Hän tuosta lattialta hän ambulanssia odoteltaessa neuvoi, mitä pakata mukaan: kengät, puhelin, vaatteet, kukkaro, kaikki että pääsee tulemaan takaisin. Katson kuvia silmiin muistopöydällä, muistokirjassa, tietokoneen näytöllä. Kestääkö sydän, kun murhemuisto aina ensiksi vääntää sydämen kohtaa, sitten leviää keuhkoihin, kurkkuun, silmiin.

Minulla on tätien ja enon tavaroita: Anna-tädin ohuet lasit, Iida-tädin kupit, Aune-tädin lautaset, mummun veitsi, isun piironki, toisen mummun pitsilakana. Siitä arvaa, ettei huushollissani ole mitään tiettyä astiasarjaa tai tyylivalintaa. Olen halunnut pitää tavarat muistoina, käden kosketuksina. Iida-täti suri, kun hänen ystävänsä tavarat kuulemma syydettiin kaikki kaatopaikalle. Lupasin, etteivät hänen lempitavaransa sinne joudu.
Tänään vain tuntuu, että kuolemaa on liikaa, pois menneitä liikaa, muistuttajia liikaa. Tällaisestako johtuu, että  jotkut lesket, myös minun tuntemiani, vaihtavat jossain vaiheessa kotia, laittavat kaikki uusiksi.

Alan jo laittaa itseänikin muisteltavien jonoon.  Ajattelin, että menisinkö tekemään lumipalloista kynttilälyhdyn, kun on suojakeli. Tuli mieleen lause: "Hän teki lumilyhtyjä kerrostalonkin pihaan ja piti siellä kynttilän palamassa". Hän? Sehän olin minä itse Espoossa!

Kyllä yksin voi asustella, omaan rauhaan tottuu enkä kohta ymmärrä kuinka voisi enää sopeutuakaan asumaan muiden kanssa.  Mutta omituiseksi voi tulla, seota varmaan tästäkin enemmän! Tiedoksi lukijalle: huomenna tulee onneksi vieraita.

En ole unohtanut valoisan vanhuuden harjoitusta. Yksi ilonaihe oli yhteisvastuukeräys tutulla kadulla, tai siis entisistä keräyskerroista tutuilla ovilla. "Odotinkin jo, panin rahan syrjään". "Arvasin että sinä sieltä tulet, ei muuten ovikello soi".  Neljässä paikassa meni puoli tuntia, kun kuuntelin yksinäisten ihmisten kuoleman ja sairauden murheet, yhdessä asukkaan harrastusten rikkauden, kuunneltiin musiikkinauhoituskin. Muut bändin jäsenet ovat jo kuolleet.  "Ota kelkka tuosta, että pääset kadun reunaan, kun on niin jäinen piha."