Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
lauantai 19. toukokuuta 2012
Rauhoittavaa
Aamuisin käynnistyn hitaasti, mutta sitten innostuin menemään vinttiin, lakaisin, pudistelin matot, järjestelin. Siellä näkyvät talon 150- vuotiset lankut ja peltikaton alla oleva pärekatto. Alakerrassa hirttä ei näy. Isoisän isoisä teki talon isänsä kanssa. Kun olin saanut jonkinlaisen kesäsiivon aikaan, alkoi sataa. Sade kohisee hienosti kattoon, vintillä on sitä mukava kuunnella. Tosin vettä on nyt liikaa, pellot aivan märkinä, ojat täynnä ja talon kellarissa taas vettä. Uskon nyt, ettei pumppaus kannata. Vesi katoaa vasta vasta kun koko alueen pohjavesi laskee.
Otsonointi auttaa tosiaan. Pinttynyt savunhaju lapsuudenkodistani on melkein täydellisesti hävinnyt. Kolme päivää piti laitteiden käydä.
Pääskyset ovat tulleet ja tekevät pesää autokatoksen hirsien päälle. Nähdään taas yksi kevät.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti