Valmisteluja

Käytiin siskon kanssa kotimökissä. Hän oli siellä yötäkin, rakkaassa, köyhässä lapsuuskodissamme. Savuttaneen hellan haju tuntuu sitkeästi edelleen,  mutta olemme saaneet tuvan asuttavaan kuntoon, kun kaikki on pesty tai pesetetty. Veljen toissakesänä teettämät räsymatot ovat taas kirkkaat ja kauniit ja ikkunoissa on puhtaat kesäverhot. Alkoi nousta tunnetasolla suru kaikesta, mikä häneltä jää: elinikäinen koti, oma vapaus, uusi auto, moniksi vuosiksi varatut polttopuut, osallisuus kyläkirkon toimintaan, kyläreissut. Voi olla, että uutta hyvää tulee tilalle, ainakin vähemmän yksinäisyyttä.

Pian veli tarvitsee omia vaatteitaan. Keräsin niitä kokoon ja olen pessyt  kaksi koneellista entisten lisäksi. Sisar huolehtii liinavaatteista. Minä katselin sieltä tuttuja huonekaluja siirrettäviksi, sisaren mielestä pitää ostaa uusia ja oikein kaupasta eikä mistään kirppiksiltä. Sanookohan veli tähän jotakin? Ensi maanantaina jo on tutustumiskäynti tähän vammaisten palvelutaloon, soitti sairaalan  kuntoutusohjaaja. Tuntuu ihmeelliseltä, että monia asioita järjestää nyt sairaala tai muu taho. Tätini asioissa minun piti itse kirjoittaa ja toimittaa joka ainoa anomus lääkärinlausuntoineen ja järjestää jokainen apu taksikyydeistä tukikahvoihin, kotiavusta sairaalahoitoon.

Merkillisesti tämä veljen tilanne on ottanut koko huomioni ja täyttänyt mieleni, vaikka emme ole olleet kovin läheisiä. Asioiden hoitamista ja pohtimista on riittänyt. Ihmisen yhtäkkinen avuttomuus ja riippuvaisuus muiden toimista on riipaisevaa.
Mies jo sanoi, että saisipa hänkin tuollaista yötäpäivää huomiota osakseen.


12.1.  kirjoitin tähän blogiin otsikon "Turhan panttina", tuntien ettei minulla ole mitään tekemistä: "Tyhjä lehti edessä". Neljän päivän päästä tuli tämä tapaturma.

Orkideani tekee taas kukkaa, neljännen kerran.