Pitkä raitamatto

Syksyn värit, hehkun sammuttua, ovat herkkiä ja hienovireisiä. Niissä voi nähdä  rauhaa ja lepoa.

Nyt tuntuu, että tämä raitamatto on jo kutoutunut aika pitkäksi lähes kolmen vuoden aikana. Eihän pitempi enää mihinkään mahdu.  Siltä tuntui, kun tulostin äsken väritulosteena kaikki tämän blogin  kirjoitukset ja kuvat. Ajattelen  kai, että lapset tai lapsenlapset voivat ne joskus eläkeikäisinä löytää, kun kiinnostuvat perhehistoriasta.
Olen kirjoitellut vain silloin, kun jokin aihe on noussut kuin itsestään tekstinä mieleen, ilman mitään pakkoa. Nytkin niitä nousee, mutta kovin monesta asiasta olen jo ehtinyt kirjoittaa. Kirjoituksia on 352. Tunnematto on ollut monivärinen. Voi olla, etten malta olla hetken päästä jatkamatta - niin on käynyt ennenkin- mutta jätetään matto nyt lepäämään, kierretään mattoa tukille ja annetaan loimille tilaa. Eläkevuosien alkuaika on ainakin minulla ollut jonkinlaista kuherrusaikaa elämän kanssa. Kaikki on tuntunut tuoreelta ja kirjaamisen arvoiselta. Voi olla, että tämä vaihe on nyt päättymässä. Voi kokea hienoja asioita, vaikka ei niistä mihinkään raportoi.

Elämä on aika rauhallisessa suvannossa täällä eläkelaakson pohjalla. Veljen elämäkin on entisessä uomassaan. Juuri kävimme kaupassa. Hänen tilanteensa muutokset voivat olla äkillisiä. Harrastukset antavat minulle nyt selvästi sisältöä päiviin. Lempeä jooga on aivan ihanaa. "Ota vastaan tämä harjoitus", sanoo ohjaaja loppulevon aikana. Ota vastaan! Luovan maalauksen ryhmässä on alkanut löytyä uutta ilmaisua ja ryhmä on mukava. Kirjoitusseuran kuukausikokoontumisiin on aina kirjoitusaihe. Jokainen saa lukea oman tekstinsä toisille ja saa heti palautetta. Muutamia erityistilaisuuksia ja kursseja on myös odottamassa. Kirppisvuoro kerran viikossa ja monen paikan kiinteistönhuolto tuovat oman ohjelmansa eläkepäiviin. Osallistumispäivien jälkeen on mukava palata taas vanhan torpan rauhaan, luonnon rytmin sisään ja pienen metsätilan hommiin. Kotiutuminen uusiin asumismuotoihin taisi kestää kuusi vuotta, mutta tällä hetkellä mieli on tasapainossa ja kodeilla on omat palvelustehtävänsä elämässämme.

Sellaista se nyt on tämä eläkeläiselämä yli seitsemän eläkeläisvuoden jälkeen. Taidan elää elämäni parasta aikaa! Minä aloitin blogikirjoittamisen seuratakseni kuinka tämän yhden eläkeläisen käy tuntemattoman tulevaisuuden vaiheissa. "Kolmas portti" sisältää 235 kirjoitusta eläkkeelle jäämisen alkuvuosista, tämä ikäihmisenä olon blogi 352 tekstiä . Kiitos seurasta teille, jotka olette tavalla tai toisella ilmaisseet mukanaolonne! Kiitos elämälle, että olen saanut nämä lahjavuodet.
Kun isompia elämänmuutoksia tulee, se voi olla uuden blogin paikka. 

Mökkipäiväkirjan viimeisin syyskirjoitus sisältää aina äitini kysymyksen: Mitä tiettään ensi vuonna? Toivottavasti ensi keväänä tiedetään ainakin yksi uusi nimi! Raitamaton loppuun tuli yllättäen vaaleanpunaista!

Menneisyyden tulevaisuus

 Ajatukset ovat liikkuneet elämän pituusakselilla. Toissailtainen nuoruuspäiväkirjan lukeminen avasi vuosikymmenten kanavia. Nyt tiedossani on menneen nuoruuden tulevaisuus tähän asti.

"Vanhuudessa kehittyy laajeneva tietoisuus: elämäkerralliset muistot tulvahtavat mieleen ja vanhus tutkistelee itseään ja elämäänsä. Vanhus voi näin kietoutua uudella tavalla elämäänsä. ---Vanhuus kehittyy ajallisesta jatkuvuuden tunteesta. Vanhuudessa on kaikki aika läsnä."( Pirkko Siltala)





  Yhtä lailla kuin nuorena on tälläkin hetkellä edessä tuntematon tulevaisuus, joka sekin aikanaan on menneisyyttä. Siinä on sävyero nuoruuteen verrattuna. Katsotaan  elämän aamuun tai iltaan. Nuorena elämän  muutokset voivat olla hyviä, vanhana muutokset harvemmin ovat hyviä.


Tähän asti on tarvittu rohkeutta ja energiaa. Ehkä niitä tarvitaan edelleenkin, mutta myös kärsivällisyyttä, nöyryyttä,  luottamusta ja sisäistä rauhaa tullaan kysymään. Tosin niitäkin olisi tarvittu tähänastisen matkan varrella. Samaa elämää tässä jatketaan tyynin mielin.

Kuusikymmenluvun minä

Minun tiistai- ja keskiviikkopäiväni on nyt ohjelmoitu harrastuksille: jooga, kuvataidekurssi, kirjallisuuspiiri, senioriklubi, kirpputorivuoro. Myös veljen kauppareissu ja ulkoilu mahtuvat ohjelmaan. Ainakin ne päivät olemme keskustakodissa. Sitten viikon työt on tehty ja loppuaika on vapaata! Poikkeuksia tosin on, esim. nyt pe-su on taas raamattukurssi.

Minulla oli mielessä kirjoitusaihe kuusikymmenluvun koululaisten kesätyömatkoista Ruotsin sairaaloihin ja vanhainkoteihin, sen ajan vierastyöläisinä. Minulla on tallessa kesän 1966 päiväkirja. Lähdin silloin kesken ylioppilasseurojeni Tukholmaan vanhainkotityöhön. Eilen etsin päiväkirjasta  joitain faktatietoja, mutta luinkin vihkon kokonaan. Tukholman kesän lisäksi vihkoon mahtui opiskelujen aloitussyksy.Olin kirjoittanut ruotsiksi, englanniksi ja vähän saksaksikin. Faktoja  oli vähän, omien tunteiden, ajatusten ja ihmissuhteiden pohdintaa sitäkin enemmän.

Tutustuin lähes viidenkymmenen vuoden takaiseen itseeni, elämänmurrokseen, itsearviointeihin, itsekeskeisyyteen, itsetunnon hakemiseen, lapsellisen tasoisiin seurustelukuvioihin, hengelliseen tuskailuun, naiseksi kasvamiseen, parisuhteen kaipuuseen.  Se kesä oli ainut oikea nuoruusaikani, jolloin kukoistin yksinäisten vuosien jälkeen Tukholman suomalaisen seurakunnan kesätoiminnan piirissä. Syksy toi ahdistuksia ja isän sairastumisen, raskaan joulun. Päiväkirja päättyy juuri ennen kuin tapasin tämän edelleenkin nykyisen mieheni. Näen, kuinka valmistauduin tai jopa että minua johdatettiin  hänen kohtaamiseensa. Pienetkin valinnat voivat vaikuttaa liittymiseen tai ohittamiseen.

Pääosin muistan asiat, mutta päiväkirjan lukeminen vei minut tämän ylioppilaskesän tunnelmiin. Kai minä pääosin olen sama kuin silloin. Syvimmät viatkaan tai persoonan piirteet eivät ole korjautuneet. On merkillistä eläytyä aikaan, jolloin kaikki myöhemmin tapahtunut on tuntematonta. Valintojen seurauksista tai elämän käänteistä ei ole  tietoa. Tulevien ongelmien juuret olivat  kyllä nyt jälkikäteen nähtävissä.
Suon sille nuorelle naiselle sen hyvän, mitä elämä on antanut.

Syksyn sylissä

Voi mikä syksyilma! Koivunoksat viuhuvat tummina taivasta vasten, sade kastelee maata ja kohisee kattoon, ilta pimenee. Päivällä tuuli kaatoi pyöräni kaupan edessä. Jää ja liukkaus tästä enää puuttuvat, että oltaisiin syvässä syksyssä. Jotenkin tämä on rauhoittava tila hehkuvan kesän jälkeen.
Olen pitänyt tänään hiljaista kotipäivää. En ole puhunut montakaan sanaa.  Mies on käymässä Helsingissä.
Sain muutama viikko sitten pyynnön kirjoittaa muistelmia kahdenkymmenen vuoden takaisesta työvaiheesta, uuden toiminnan aloittamisesta Virossa. Olin sinä innolla mukana. Dokumentteja minulla ei ole tallessa, vain omat niukat kalenterimerkintäni matkoista ja muutamat työpaikkalehteen kirjoittamani lehtijutut löysin vintin kaapista. Jos olisi ollut historiantajua, olisin pitänyt päiväkirjaa. Mutta muistan kyllä tarinoita, tapahtumia, hienoja ihmisiä. Tänään viimeistelin muutaman sivun muistelukseni ja lähetin. Vastaukseksi sain kutsun ensi kesän juhliin. Oli oikeastaan mukava kaivautua tärkeiksi kokemiini aikoihin ja kahdenkymmenen vuoden takaiseen syksyyn, vaikka ensin tuntui, etten jaksa mennä viimeisten työvuosien keltaisen usvan läpi.

Kalentereita selatessani pisti silmään työmatkojen runsaus. Ei juuri ollut viikkoa, ettei olisi ollut ainakin yhtä yökuntiin reissaamista, kotimaassa tai ulkomaille. En todellakaan jaksaisi enää. Eivät ne mitään lomamatkoja olleet. On tullut muistelujen aika. On kuin perjantai-ilta työviikon jälkeen.

Värikylpyä

Maalaus toisensa perään kulki ohitsemme, kun eilen ajelimme Jyväskylästä lakeuksia kohti. Ruskan värit, kullanruskea, okran sävyt, keltaiset, kuusenvihreä, punaruskeat, kuin pensselillä vedetyt kellertävät pellot ja kanervikkomaiden punerrus! Kaikki tämä hohti iloisessa syysauringossa. Samalla kuuntelimme radiosta Lapuan Virkiän ja Jyväskylän Kirittärien pesäpallo-ottelua, jossa kamppailtiin kultamitalista. En ole peli-ihmisiä, koska myötätuntoni menee aina häviäjän puolelle. Niin nytkin, kun Kirittärien peli ei kulkenut lainkaan, vaikka ovat hopeatasoa.
Kiinnostukseni ja iloni perusaihe oli se, että tiesin veljeni olevan riemuitsevassa katsomossa, että hän kärsimyskesän jälkeen on saanut elää kentällä pesäpallon voittoisat loppupelit. Entinen valmentaja saa samalla vahvistusta elämänkaarensa vahvoille muistoille, joita pyörätuoli ei estä kokemasta. Kiitollisuuden sunnuntaina voi kiittää kypsistä väreistä elämän matossa.

Näkökulmia

Kaunis kukka kasvaa valkoisesta lattiasta! Lapsena, varsinkin sairaana, oli yksi huvi riiputtaa päätä sängynlaidan yli ja katsella maailmaa toisinpäin, nähdä katto lattiaksi ja lattia katoksi. Valkoiselle lattialle voi kuvitella liikkumaan kaikenlaista väkeä.
Jos silloin olisi ollut vaikka Minecraft-nettipeli, jossa rakennellaan omia maailmoja annetuista elementeistä, olisin varmaan innostunut siihen. Viisikymmenluvun lapsella piti olla parempi mielikuvitus.

Kaksitoistavuotias kysyi yksitoistavuotiaalta: -Oletko katsonut viime aikoina Pikku kakkosta? Toinen ei oikein osannut vastata, mutta ensimmäinen jatkoi: -Se on mennyt aivan pilalle, ei ole enää sitä eikä sitä. Toista oli meidän lapsuudessamme!






Joskus voi olla hyvä kääntää asiat toisinpäin ja katsoa niitä eri vinkkelistä.

Laajennettu oleminen

Näin kuvan koululaisten metsäretkipäivästä. Kuusi poikaa istui tauon aikana kivillä. Kaikki tuijottivat kouraansa. Kukaan ei katsonut lintuja tai tutkinut sammalia. En tiedä, lähettivätkö he retkiltään kuvia, mistä jatkossa puhun. Arvelen, että pelasivat jotain ja olivat ainakin osittain muissa maailmoissa.

Netti on täynnä ruoka-annoksista lähetettyjä kuvia. Hieno ravintola on jo kieltänyt annostensa kuvaamisen.
Ruoka ei ole mitään, ellei siitä ensin jaa kuvaa kavereille. Kukka ei ole mitään, ellei siitä laita kuvaa johonkin. Maisema ei ole mitään, ellei siitä ota kuvaa ja liitä muiden nähtäväksi.
Tunnen itsessäni tämän piirteen. Kun jotain tuntee, pitää siitä kirjoittaa tai laittaa kuva blogiin. Bloggaamiseni on kovasti tihentynyt eläkkeellejäämisblogin alkuvuosista, vaikka en erityisemmin panosta siihen. Onhan se yksi harrastus, mutta alkaa tuntua, että siinä on jotain outoa.

Nuorempana oli vaikea iloita vaikka auringonlaskun kauneudesta, elleivät lapset tai mies olleet sitä kanssani näkemässä. Opettelin ajattelemaan, että minäkin voin aivan itse ja yksinkin nauttia jostain kauniista. Nyt olen uudella tavalla luistanut siitä. Välineiden olemassaolo muokkaa olemisen tapaa.Ei kai jakaminen ole pahasta, jaettu ilo tai suru..jne, mutta enkö ole olemassa, jos en kirjaa kaikenlaista perin tavanomaista, mitä elämääni kuuluu? Tuoko tapahtumien dokumentointi ja jakaminen jotain lisäarvoa elämään? Pitääkö olemisen olla tällä tavoin laajennettua ollakseen jotain?