Koti on hiljentynyt, lasten perheet lähteneet omaan elämäänsä. Pyykkikone pyörii neljättä kierrosta. Surukiitokset on lähetetty neljään lehteen, esim. keskiviikon Hesariin.
Hautajaispäivä oli viime lauantaina kuumassa auringonpaisteessa. Ajattelin ja sanoin etukäteen lapsille, että pahin on tapahtunut, nyt tulee ystäviä. Hautajaisista tuli isommat kuin olisin itse ajatellut.Kahdensadan hengen kappeli oli täynnä ja muistotilaisuudessa sata henkeä. Puheita oli kaksikymmentä, mukana minun ja tyttären puheet. Puheiden aikana kulki yhteisen elämämme kavalkadi mielessäni, kokonaiskuva koostui puheisiin liittyvistä muistoista. Tilaisuus teki oikeutta mieheni elämäntyölle, mikä ainakin miehen veljille oli tärkeätä.Oli se hyvä näin, kun niin moni vuosien takainen työkumppani halusi tulla kaukaakin. Odottelen tietoa uurnan hausta. Valmis uurnahauta odottaa kukkalaitteiden peittämänä isoäitini ja isoisäni, tämän Torpan entisen isäntäväen, sylissä. Siitä haudasta olemme jo tänne muutosta asti puhuneet meidän hautana.
Ensimmäisen kerran sain luetuksi itkemättä puheeni lopuksi otteita "Totuus taivaasta"- kirjassa olevasta runosta "Kun huominen koittaa ilman minua":
"Joten kun huominen koittaa ilman minua,
älä pelkää, en ole kaukana
sillä aina kuin ajattelet minua
olen tässä, sydämesi syvyydessä."
Viime yönä näin unta, että halasin Seppoa lujasti rakastavin tuntein ja suutelin, suutelimme ihanasti. Sanoin:- Tätä pitää tehdä useammin, kun siihen on vielä mahdollisuus.
Monet nykyään haluavat haudata omaisensa lähipiirin kesken. Ei ehkä tulla ajatelleeksi tuota seikkaa, miten lohduttavaa voi olla lähiomaisille tajuta, että vainajaa muistellaan muuallakin. Ja kun itse jätän toiveeksi tuon lähipiirin kesken saaton, kiellänkö ehkä rakkailtani osan lohdutusta.
VastaaPoistaUnet lohduttavat!