Sain tiedon, että mieheni on eilen tuhkattu. Uurna haetaan huomenna. Olin valmistautunut laskemaan sen yksin hautaansa kirkonkellojen soidessa. Sisar kuitenkin soitti olevansa tulossa tänne. Menemme siis yhdessä. Luen runon kirjasta "Ota hänet vastaan".
Tämän tiedon jälkeen olen viettänyt aikaa katsellen ja kuunnellen hänen nimellään netistä (youtube)löytyvää luentoa Otavan Opistossa pari vuotta sitten.
Ei tässä näin pitänyt käydä!
Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
keskiviikko 26. elokuuta 2015
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Voi! Katsoin joskus Pekan kuoleman jälkeen elokuvan Kuningas ja Anna, jossa Anna kysyi miehensä kuolemalle menettäneeltä hovinaiselta miten hän sen kesti. "Vain yhden kauhean päivän kerrallaan", vastasi hovinainen. Jotenkin noin sen muistan.
VastaaPoistaJotenkin noin muistan itsekin vastanneeni jollekin, joka kysyi miten kestin.
Kaikki muuttuu vielä hyväksi. Päivä kerrallaan sitä kohti, Annikki.
VastaaPoista