Hankala päivä

Revähti ankara urakka silmille, kun pankista kysymäni perunkirjoittajan sihteeri selvitti, mitä asiakirjoja minun pitää hankkia perunkirjoitusten varten. Se tuntui paljon hankalammalta ja isommalta työltä kuin tätini perunkirjoitus. Pitää esimerkiksi arvioittaa Torpan metsät, pellot ja talo, vaikka nämä ovat minun nimissäni. Olen ollut aika hermona, mutta osan olen saanut jo työn alle.
Toinen kriisi tuli, kun kirkkoherranvirastosta soitettiin, että pitäisi tuoda kiireesti hautauslupa. Lääkäri oli soittanut lähettävänsä sen, mutta luulin että se meni myös virastoon. En löytänyt kirjettä mistään ja uskoin jo nähneeni vain sairaalan laskukirjeen. Soitin sairaalaan ja sain heidät lähettämään uuden faksilla suoraan virastoon. Sanoin Luojan kiitos, kun virastosta soitettiin, että asia kunnossa. Kun rauhoituin, löysin kirjeen. Näin sekoilen, vaikka olen mielestäni ollut aika hyvä hoitamaan asioita ja olen hoitanutkin meillä paperiasiat. Kuinka Seppo selviäisi? Rauhallisesti varmaan.
Kävin tutulla kampaajalla leikkauttamassa hiuksiani siiatimmiksi. Hän on monella kerralla puhunut miehensä äkkikuolemasta. Nyt puhuttiin tästä. Meillä oli monta samaa kokemusta. Kumpikin nukkuu miehensä puolella sänkyä, ettei tarvitse tuntea tyhjää paikkaa, kun kätensä ojentaa.
Istuin S-Marketin eteisessä ja odotin kaupungin palveluautoa tuomaan minua Torpalle. Itkin, kun melkein näin Sepon siellä hyllyjen välissä. Juuri äskenhän niin oli. Kadulta tutun näköinen nainen tuli kättelemään ja kertoi aina lukeneensa Sepon kolumnit.

Sana-lehdessä numero 32 on Sepon viimeinen haastattelu. Sen lähtökohtana on hänen kirjoittamansa artikkeli diakoniatyön korostamisesta. Kirjoittaja oli aikaisemmin seurakuntamme tiedotussihteeri.

Olen kyllä tämän keskellä tuntenut, etten ole yksin. Monet muistavat. Joskus tulee ihan hyvän olon hetki.