Ommoo lommoo

Mies lähti Härmän kuntokeskukseen uimaan ja syömään. Minä pidän enemmän oman kunnan uimahallista ja jäin kotiin. -Pidetään nyt ommoo lommoo, sanoin. Hänelle sopi. -Muutama tunti sillä reissulla menee.
Kävin kiikarin kanssa kävelemässä aamupäivän raikkaassa valossa. En nähnyt valkohäntäpeuroja enkä muutakaan eloa. Levitin maalaustarvikkeet tuvan pöydälle ja tein vesivärityön silta-aiheesta, joka viimeksi oli maalauspiirissä esillä. Maalaaminen vaatii aina oman energiansa eikä helpolla onnistu kotioloissa. Kuuntelin samalla radiosta keskustelua Ukrainan taloudesta ja sen jälkeen Riston Valinnan kirkkomusiikkia ja huolestuttavia uutisia.
 Työn kuivuessa aloitin uuden sukkaparin talven loppulangoista. Sukkia kuluu, kun olen pitänyt koko talven vain villasukkia kengissäkin. Ajatus kiertelee samalla pelonsekaisena maailman valtiaiden valtataisteluissa, seurailee lasten eloa (poika laskettelemassa Alpeilla, joista eilinen sähköposti toi hohtavia kuvia), suree veljen voipunutta olemusta eilen (vahva antibiootti tippuu edelleen), iloitsee sisaren ajosta veljeä katsomaan.
Kummasti tuvassa on enemmän tilaa ja ilmaa ollessani yksin talossa, vaikka mies kotona ollessaan enimmäkseen istuukin peräkamarissa koneellaan eikä laita rajoituksia olemisilleni.
Ja nyt laitan hyvät mutteripannukahvit ja otan salapullan, jonka jo sulatin pakastimesta! Meillä kun pidetään dieettiä, johon pulla ei kuulu.
Nuoruuden itsekritiikistä ei ole jälkeäkään. Keskeneräinenkin, mutta mitä väliä? Tämän sillan yli kuljin kouluun vuosikaudet.