Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
maanantai 23. tammikuuta 2012
Viikko tapaturmasta
Veli ei tiennyt käynnistäni sairaalassa, kun hänelle tehtiinkin tänään operaatioita ja hänet oli nukutettu. Minä näin hänet monenlaisten letkujen ja laitteiden ympäröimänä, hiki otsalla. Oli kuitenkin hyvä puhua lääkärin ja hoitajan kanssa. Sanottiin, että kyllä sinä vielä hänet näet pyörätuolissa istumassa.Sekin tuntuu tässä tilanteessa toiveikkaalta vastaukselta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti