Eilisiltana pysähdyin siihen, että oliko se veljeni tapaturma tosiaan vasta eilen. Nyt tuntuu samalta; oliko se vasta toissapäivänä.Tuntuu, kuin siitä olisi ainakin viikko. Suuri määrä puheluja monenlaisten ihmisten kanssa, kaksi sairaalaa,kaksi käyntiä veljeni talossa, järjestelyjä, sekavia miettimisiä tulevaisuudesta, paljon on tapahtunut. Eilen on tehty lannerangan leikkaus, kohta soitan kuullakseni mitä tehdään tänään ja mihin aikaan minä voisin lähteä sairaalaan.
Puhuin eilen puhelimessa veljeni kanssa. Hän uskoo, että tunto on palannut polviin asti ja että tuli tauko lenkkeilyyn. Hoitaja sanoi, että ei ole, veli tuntee omien käsiensä kosketuksen koetellessaan jalkojaan, että hän on vyötäröstä alaspäin halvaantunut.
Eilen soitti entinen työtoverini vuoden tauon jälkeen. Hän rohkaisi minua kertomalla, että hänen veljensä on neliraajahalvautunut ja elää virkeätä ja jopa matkustelevaa elämää sähköpyörätuolin ja avustajan avulla ja että Invalidiliitosta saa paljon apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti