Eilen menin poikani, veljen kummipojan, kanssa katsomaan potilasta. Heti huomasimme, että hänellä oli tuskainen olo. Silmätkään eivät olleet kunnolla auki. Kyllä hän tajusi läsnäolomme. Vaikeata on, kun hengityskonetta ei pystytä irrottamaan eikä sen takia voi puhua. Hänellä on omaa hengitystä, nyt hengitystiheys nousi liiankin korkeaksi kiihtymisen takia, mutta happitaso ei riitä. En tiedä, miksi niin on. Hän ojenteli käsiään poikaani kohti, yritti puhua ja tarttui käsiin kuin pyytäen, että vedä minut täältä pois.
Hoitaja saa selvää hänen suunliikkeistään, mitä me emme saaneet. Hän halusi kuulla onnettomuudesta ja kerroin varovasti, mitä asiasta tiesin. Oli vaikeata lähteä ja mennä sovitusti lounaalle.
Veljen tila vaihtelee. Edellisiltana hän oli ollut hyvin virkeä, samoin tänään, kun soitin, olivat "keskustelleet" omahoitajan kanssa monista asioista.
Luin eräästä blogista, että joku oli vastaavassa tilanteessa kokenut olevansa kidutettavana.
Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kovasti paljon sinua ja läheisiäsi täällä muistan. Ulkona kirkkaus ja sydämessä huoli ja murhe. Kyllä siinä on vastakohtaisuutta kerrakseen. Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla mitä kirkkain talvipäivä.
VastaaPoistaMarjatta
Niin äkkiä muuttuu huolettomuus huoleksi, yksi puhelinsoitto, sen olemme kokeneet. On hyvä nähdä myös kirkkaus.
Poista