Päivä aikuisena

Toista viikkoa sitten olin Turussa puhumassa eläkkeellä olemisen taidosta. Pyyntö tuli Pienen eläkekirjan perusteella. Tein oikein dioja tunnin mittaisen esityksen tueksi. Power point- esitykset olivat uutta viimeisenä työvuotenani kahdeksan vuotta sitten. Opettelin silloin niitä tekemään. Se oli hauskaa. Sen koommin en ole sellaisia tarvinnut. Nyt kaivoin mallit esille. Se olikin aivan helppoa, kun vain seurasi ohjeita.

Matkustin siis junalla tällaiselle työmatkalle. Piti yöpyä hotellissa, kun en olisi aamujunalla ehtinyt.. Turku on minulle vieras kaupunki, mutta löysin paikat, rantakadun, kirkon ja hienon museon. Väkeä tuli mukavasti, vaikka menovinkeissä oli sille päivälle seitsemän eri tilaisuutta vanhemmalle väelle.
Kai se esitys kohtuullisen hyvin meni. Ainakin jotkut tulivat sellaista  sanomaan. Eihän sillä oikeastaan ole väliä, mutta aina toki toivoo voivansa jotain antaa kuulijoille.

Kysyin esityksen alussa, onko täällä aikuisia. Sehän pitää oppia, että emme ole aikuisia. Jos sitä ei huomaa, joutuu maksamaan täyden hinnan. Minusta itsestäni tuntui, kuin olisin sinä päivänä ollut taas aikuinen. Se oli aivan hyvä tunne.
Seuraavina päivinä tuntuikin olo sitten aivan vanhukselta.

En ole halunnut esiintymisiä. Valmistautuminen hallitsee liiaksi tiukkapipoista mieltäni, varsinkin jos odotusaikaa on paljon. Luullakseni sellainen pään vaivaaminen olisi kuitenkin hyvää aivojen hoitoa. Työelämää jatkavien energisten ikäihmisten aktivaatiotaso pysytellee koko ajan korkeammalla tasolla. Tällainen satunnainen piikki korostaa oleiluelämän hitautta ja väsymistä, mutta myös leppoisuutta.  Kotiin päästyäni pyydettiin Sallaan puhumaan samasta aiheesta. En luvannut.

Stressitön puuhailu on mukavaa. Kuten nyt, kun lämmitän neljää tulipesää: saunankiuasta, muuripataa, paljuvettä ja tuvan takkaa ja valmistelen ruokaa tyttären perheelle, joka ajaa parhaillaan mummolaa kohti.

Iloinen raita

Tämän ilonpäivän sain nähdä! Sylissä on ensimmäistä päiväänsä ihmisten ilmoilla elävä lapsi, tyttö, pojan esikoinen. Olen häntä paljon ajatellut ja nyt katsomme toisiamme ensimmäistä kertaa Kätilöopiston perhehuoneessa.

Jännitin kyllä edeltävät viikot niin, että nukuin huonosti ja sydän oireili. En jännittänyt aiheetta, mutta onneksi turhaan. Lopulta kaikki on hyvin. Aikaisemmin en ole näin paljon hermoillut. Tämä on kolmas lapsenlapseni. Oli liiaksi aikaa lueskella netistä synnytyskertomuksia. Taidan olla liian vanha saamaan lapsenlapsia! No en ole, seuraavalla viikolla menen muutamaksi päiväksi auttelemaankin.

Nyt vietetään pääsiäistä hiljaisuudessa  leväten, suorastaan toipuen, ja tupaa ympäröivillä ohuilla hangilla aamuauringossa kelkkaillen. Yöpakkanen kovettaa metsänvarjoiset lumipeitot kelkkaa kestäviksi. Lumikasan vieressä ovat tulppaanit nostaneet versonsa pintaan. Lähisuon joutsenet ja kurjet töryyttelevät pihamme yli.

Vaelluksia ajassa

Eräässä juhlassa lausuttiin joutsenrunoa: -Yli soiluvain vetten ne sousi, ne aallon ulpuina ui. Mieleni siirtyi hetkessä mökkisaaremme maisemaan, avaran veden laitaan, jossa joutsenet lipuvat itsetiedottomassa tyyneydessään aamun kirkkaudessa. Syysöinä ne lentävät ja toitottavat pimenevällä taivaalla.

Milloin tulee aika, jolloin en enää pääse rakkaaseen saareen? Milloin tulee aika, jolloin jalkani ei nouse veneeseen tai en enää pääse kulkemaan yli sataa kilometriä siihen rantaan? Milloin nämä näyt ovat vain muistoa? Katselenko joskus vain sieluni silmillä tuttua järveä, rantojen kaaria ja kuutamoöitä sairaalasängyssä, liikuntakyvyttömänä?

Iltaisin vuoteella mies sanoo usein: -Taas on yksi päivä mennyt, ollaan lähempänä kuolemaa. Puhumme usein siitä, kumpi meistä jäänee yksin, kumpi hautaa toisen, miten jäljelle jäänyt selviää asioista ja yksinäisyydestä. Minusta olisi parempi, että minä olisin se yksin jäävä. Mieheni olisi avuttomampi yksinäisessä arjessa, en kestä ajatellakaan sitä. Joskus suren aikaa, että tyttäreni ei voikaan enää soittaa äidilleen.

Elän nyt kolmatta ikää eläkelaakson tasangolla. En ole enää nuori eläkeläinen. Kuljen niittypolkua työvuoren ja vanhuuden vuoren välillä. Työvuori hämärtyy takana, vanhuuden vuori alkaa kohota askelen alla. Vastamäki tuntuu jaloissa. Joskus katse hakee vanhuuden vuoren huippua. Olisi hienoa päästä katselemaan sieltä toiseen maailmaan.

Eläkeajan alussa pysähdyin useinkin katsomaan taakseni työvuoren maisemaan. Pakotin työaikojen kolhut lientymään, en suostunut jäämään niiden vangiksi. Se antoi tilaa hyville muistoille. Unet vievät vieläkin työaikoihin. Hiljaisen elämäni unissa on aina paljon kulkemista, rakennuksia, vieraita ihmisiä, joskus joku tuntemanikin, on lentokenttiä, satamia, seminaareja, yöpaikkoja, matkalla oloa. Junan lähtöaika on aina kateissa. Työssäni olin paljon liikkeellä.

Joskus luen vanhoja päiväkirjoja ja katselen valokuvia. Ne vievät minut menneisiin vuosikymmeniin, viisikymmenluvun köyhään lapsuuteen, kuusikymmenluvun nuoruuden etsintöihin, seitsemänkymmenluvun perheaikaan, vaihdevuosien tuskailuun vanhusten ja lasten välissä, omien muutosten tuiverruksessa. Niissä on elämänmaku ja -voima tallella, mutta en silti haluaisi palata niihin aikoihin. 

On rikkautta muistaa erilaisia aikoja ja maailmaa, joka oli aivan toisenlainen kuin nykyhetki. Ne kaikki ajat ovat minussa. Tein juuri kuivasta riihileivästä leipäressua, lapsuuden herkkua. Puuhellan tuli on lapsuuden lämpöä. Järjestän mielessäni elämän tapahtumia ja niiden merkityksiä uudenlaiseen järjestykseen. Joskus löydän yllättäviä näkökulmia kipukohtiin. Elämän jatkumosta löytyy johdatuksen lankaa.Elämä koostuu ja valmistuu.

Yhä useammin mieli lennähtää tulevaan, tuntemattomaan aikaan. Joskus yksin kotona ollessa hulvahtaa mieleen olotila, että kukaan ei olisi tulossakaan. Miten pärjäisin? Pitäisikö minun alkaa vielä ajaa autoa, että pääsen syrjäkylältä liikkeelle, vaikka en ole ajanut vuosiin ja kammoan ajamista? Tuleeko vastaan sellainen aamu kuin tädilläni, että miehen käsi on aamulla kylmä, vaikka illalla se oli lämmin. Tai serkulla, jonka mies laittoi aamulla kahvit ja joi, mutta sitten aortta repesi. Vaimo tuli sairaalasta yksin tyhjään kotiin. Kun menin käymään, hämärsivät nurkat ja autius kiersi ikkunanpieliä.

Teen valokuvakirjoja sitä varten, että kuvat veisivät minut maisemiin ja koteihin, joihin en tosi vanhuudessa enää pääse. Mietimme, mitä asumisratkaisuja pitäisi tehdä, että minä tai toinen pystyisi yksin asumaan mahdollisimman pitkään. Odottavatko meitä omaishoitajuuden tiheät vuodet? Mitä pitäisi nyt hoitaa, mitä järjestää? Kuinka kauan vielä on tätä liikkeellä olon aikaa?
Vielä muutama vuosi sitten voi luottaa siihen, että heikossa vanhuudessa saa hoitopaikan ja että eläke riittää siihen. Nyt sitä turvaa ei ole. Se tuntuu pahalta, pelottavalta.

Mieli palaa vaelluksiltaan aina samaan kohtaan: tähän hetkeen. Voi elää vain tätä aikaa. Nyt ei voi tietää, mitä ratkaisuja tulevaisuudessa tarvitaan. Elämää ei voi hallita etukäteen. Pitää jotenkin luottaa tulevaan ja nauttia siitä, mitä nyt on. Kun teen rauhan itseni kanssa, näen ympärilläni eläkelaakson kukkivat niityt ja vuoripurot. Laakson kauneus avautuu, olen tässä juuri nyt.

Ikä tuo vähitellen muutoksia. Se on minulla ollut niin vähittäistä, että usein miettii, olenko vain laiska vai enkö jaksa. On myönnettävä, että nivelten kivut ovat alkaneet estää raskaammat työt ja pitkät kävelylenkit. Joskus on pitänyt valvoa yöllä ja pohtia, soitetaanko ambulanssi. Miehen sydän ei enää ilahdu rankametsästä. Minullakin on ylimääräisiä muljahduksia. Valokuva paljastaa kasvojen huomattavan rappeutumisen kahden vuoden takaiseen kuvaan verrattuna. "Vuosi vanhan vanhentaa".

Pystyn kuitenkin vielä hyvin ajamaan pyörällä, puhumaan, käyttämään tietokonetta ja nettiyhteyksiä, laittamaan ruokaa, lukemaan, kirjoittamaan, käymään kansalaisopiston piireissä, tekemään käsitöitä, matkustamaan, innostumaan uusista asioista, ihailemaan nuorten energiaa. Vielä palaa tuttu auto pihaan, kuistilla kolahtaa, miehen askelet kuuluvat eteisessä, ovi aukeaa. Käsi on lämmin, sanotaan hyvää yötä ja hyvää huomenta. Tämän hetken sana on: vielä.

Tämä hetki meillä vielä on! Se nostaa ilon ja kiitollisuuden. Ilon aiheita on paljon. Elämä on antanut rakkaan elämänkumppanin, lapsia, lapsenlapsia, hyvät välit heidän kanssaan, työtä ja kohtuullisen eläketurvan, paluun lapsuusmaisemiin, ihanan, vaihtelevan Suomen luonnon, linnut, kuutamoyöt, kesäaamut tuvan portailla, aamukahvin tuoksun herätessäni.

Elämä on lahjaa kaikkineen. Kiitän joka päivä. Kiitän, että olen saanut elää seitsemän vuosikymmentä. Se on jo aika paljon. Kiitän näistä lahjavuosista, joita saan elää vailla työhuolia ja kiirettä. Kiitän siitä, että en ole katkeroitunut.Tämähän on aivan elämän parasta aikaa! Saa tehdä mitä haluaa, saa olla tekemättä mitään. Rakastan heitä, jotka elämä minulle antoi. Olen muille avuksi ja hyödyksi siinä, missä voin. Kaipaan heitä, jotka elämä jo otti, kiitän heistäkin. Rakastan elämän kauneutta, etsin sitä. Maailmankaikkeus aukeaa ihmeellisenä salaisuutena, jonka rajoja ja tasoja ihmisen järki ei voi tavoittaa, voi vain aavistaa. Rakkaus ja kiitollisuus voittavat surun ja pelon.

Onni

Onni

Vauvan onni on äidin vuolas rinta, lapsen onni isän väkevät olkapäät, nuoren onni on saatu vastaus ruumiin kohinaan, aikuisen onni omalta tuntuvan vastuun löytyminen maailmassa. Mikä on minun onneni, kun pian siirryn kahdeksannelle vuosikymmenelle?

Vanhan onneen tarvitaan sovinto kaiken menneen kanssa, sen hyväksyminen elämäkseen, mitä ei voi enää toiseksi muuttaa, myös niiden mustien raitojen, jotka nyt taakse katsoen kirkastavat heleät raidat. Siihen tarvitaan myös nöyryyttä katsoa ihmisen osaan sukupolvien ketjussa ja tuleviin aikoihin, joista ei tiedä kuin lopputuloksen.

Sielun rauha menneen ja tulevan kanssa avaa silmät tälle hetkelle, sille kaikelle, mitä on tässä ja nyt, ilolle siitä, keitä ihmisiä minulla vielä on, sille mitä pystyn vielä tekemään, sille kauniille, mistä voin nauttia. On korkea aika hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja ne eväät,joita elämänmatkalle sai. Voi tulla tilaa jopa uusille ihmetyksen aiheille ja jonkin uuden odottamiselle.

Vauvan toukkapussi

Nousevatkohan tulppaanit ensi keväänä niistä sipuleista, jotka syksyllä istutin?

On onni huomata puolison lämmin käsi ja lapsuusystävän nauru, mökkilaiturin kuulas maisema ja vesijumpan riemu nyt eikä sitten, kun ne on menettänyt.

Salassa voi toivoa, että minussa kasvaisi lempeä viisaus ja kärsivällisyys, joka kantaisi tulevina kivun ja surun aikoina ja silloin, kun elämän piiri supistuu asunnon sisäpuolelle ja joutuu odottamaan toisten apua. Voin toivoa, että saisin tyynenä kutoa elämänmattoni valmiiksi silloin, kun vielä muistan elämäni. Sekin olisi onnea.

Onnellinen päivä

Tytär soittaa, että tulisikin lasten kanssa jo huomenna, uudenvuodenpäivänä eikä vasta seuraavana päivänä. Jouluna ei nähty, kun he olivat Lapissa.

Onneksi olin varannut voita, mascarponea, kermaviiliä ja kananmunia. Teen peräkkäin kolme leipomusta: mustikalla marmoroidun juustokakun, puolukkapiirakan sekä kinkuntähteistä kinkkupiirakan. Paistelen ne puuhellan uunissa, lisäilen puuta tarpeen mukaan. Kuuntelen puolella korvalla radiosta Kultakuumetta. Hyvät tuoksut ja lämpö täyttävät tuvan. Menen portaille haukkaamaan raitista ilmaa. Yli puolikas kuu valaisee vanhoja piharakennuksia ja heittää varjoja pihan lumeen. Mies kävelee moottorisahan kanssa pihaan.

Ajattelen: tätä on onni. Tämä voisi jatkua loputtomiin.

Illemmalla tuli uutta onnen aihetta. Rupesin lämmittämään kertalämmitteistä pihasaunaa. Saunan ja tuvan väliä kulkiessani tulin katsoneeksi eteisen peiliin. Purskahdin nauruun, näky oli koomisen järkyttävä. Pipo oli noussut päälaelle ja oli toiselle puolelle kallellaan. Toisella puolen harotti hiuksia. Päällä oli parikymmentä vuotta vanha takinretale. Kirpparilta ostettu ohut mekko oli kiertynyt reisiin. Jalassa lonksuivat kumisaappaat. Pipon alta katsoi juonteinen, yllättävän vanha naama.

Menin miehen eteen ja kysyin: -Katsotko sinä koskaan, minkä näköisen ihmisen kanssa asut? -En minä ole mitään huomannut, hän vastasi hämmentyneesti.

Missä tässä on onni?Siinä että purskahdin nauruun enkä itkuun. Kyllä olisi nuorempana mennyt uudenvuodenaatto pilalle sellaisen selfien edessä.

Pitkä raitamatto

Syksyn värit, hehkun sammuttua, ovat herkkiä ja hienovireisiä. Niissä voi nähdä  rauhaa ja lepoa.

Nyt tuntuu, että tämä raitamatto on jo kutoutunut aika pitkäksi lähes kolmen vuoden aikana. Eihän pitempi enää mihinkään mahdu.  Siltä tuntui, kun tulostin äsken väritulosteena kaikki tämän blogin  kirjoitukset ja kuvat. Ajattelen  kai, että lapset tai lapsenlapset voivat ne joskus eläkeikäisinä löytää, kun kiinnostuvat perhehistoriasta.
Olen kirjoitellut vain silloin, kun jokin aihe on noussut kuin itsestään tekstinä mieleen, ilman mitään pakkoa. Nytkin niitä nousee, mutta kovin monesta asiasta olen jo ehtinyt kirjoittaa. Kirjoituksia on 352. Tunnematto on ollut monivärinen. Voi olla, etten malta olla hetken päästä jatkamatta - niin on käynyt ennenkin- mutta jätetään matto nyt lepäämään, kierretään mattoa tukille ja annetaan loimille tilaa. Eläkevuosien alkuaika on ainakin minulla ollut jonkinlaista kuherrusaikaa elämän kanssa. Kaikki on tuntunut tuoreelta ja kirjaamisen arvoiselta. Voi olla, että tämä vaihe on nyt päättymässä. Voi kokea hienoja asioita, vaikka ei niistä mihinkään raportoi.

Elämä on aika rauhallisessa suvannossa täällä eläkelaakson pohjalla. Veljen elämäkin on entisessä uomassaan. Juuri kävimme kaupassa. Hänen tilanteensa muutokset voivat olla äkillisiä. Harrastukset antavat minulle nyt selvästi sisältöä päiviin. Lempeä jooga on aivan ihanaa. "Ota vastaan tämä harjoitus", sanoo ohjaaja loppulevon aikana. Ota vastaan! Luovan maalauksen ryhmässä on alkanut löytyä uutta ilmaisua ja ryhmä on mukava. Kirjoitusseuran kuukausikokoontumisiin on aina kirjoitusaihe. Jokainen saa lukea oman tekstinsä toisille ja saa heti palautetta. Muutamia erityistilaisuuksia ja kursseja on myös odottamassa. Kirppisvuoro kerran viikossa ja monen paikan kiinteistönhuolto tuovat oman ohjelmansa eläkepäiviin. Osallistumispäivien jälkeen on mukava palata taas vanhan torpan rauhaan, luonnon rytmin sisään ja pienen metsätilan hommiin. Kotiutuminen uusiin asumismuotoihin taisi kestää kuusi vuotta, mutta tällä hetkellä mieli on tasapainossa ja kodeilla on omat palvelustehtävänsä elämässämme.

Sellaista se nyt on tämä eläkeläiselämä yli seitsemän eläkeläisvuoden jälkeen. Taidan elää elämäni parasta aikaa! Minä aloitin blogikirjoittamisen seuratakseni kuinka tämän yhden eläkeläisen käy tuntemattoman tulevaisuuden vaiheissa. "Kolmas portti" sisältää 235 kirjoitusta eläkkeelle jäämisen alkuvuosista, tämä ikäihmisenä olon blogi 352 tekstiä . Kiitos seurasta teille, jotka olette tavalla tai toisella ilmaisseet mukanaolonne! Kiitos elämälle, että olen saanut nämä lahjavuodet.
Kun isompia elämänmuutoksia tulee, se voi olla uuden blogin paikka. 

Mökkipäiväkirjan viimeisin syyskirjoitus sisältää aina äitini kysymyksen: Mitä tiettään ensi vuonna? Toivottavasti ensi keväänä tiedetään ainakin yksi uusi nimi! Raitamaton loppuun tuli yllättäen vaaleanpunaista!

Menneisyyden tulevaisuus

 Ajatukset ovat liikkuneet elämän pituusakselilla. Toissailtainen nuoruuspäiväkirjan lukeminen avasi vuosikymmenten kanavia. Nyt tiedossani on menneen nuoruuden tulevaisuus tähän asti.

"Vanhuudessa kehittyy laajeneva tietoisuus: elämäkerralliset muistot tulvahtavat mieleen ja vanhus tutkistelee itseään ja elämäänsä. Vanhus voi näin kietoutua uudella tavalla elämäänsä. ---Vanhuus kehittyy ajallisesta jatkuvuuden tunteesta. Vanhuudessa on kaikki aika läsnä."( Pirkko Siltala)





  Yhtä lailla kuin nuorena on tälläkin hetkellä edessä tuntematon tulevaisuus, joka sekin aikanaan on menneisyyttä. Siinä on sävyero nuoruuteen verrattuna. Katsotaan  elämän aamuun tai iltaan. Nuorena elämän  muutokset voivat olla hyviä, vanhana muutokset harvemmin ovat hyviä.


Tähän asti on tarvittu rohkeutta ja energiaa. Ehkä niitä tarvitaan edelleenkin, mutta myös kärsivällisyyttä, nöyryyttä,  luottamusta ja sisäistä rauhaa tullaan kysymään. Tosin niitäkin olisi tarvittu tähänastisen matkan varrella. Samaa elämää tässä jatketaan tyynin mielin.

Kuusikymmenluvun minä

Minun tiistai- ja keskiviikkopäiväni on nyt ohjelmoitu harrastuksille: jooga, kuvataidekurssi, kirjallisuuspiiri, senioriklubi, kirpputorivuoro. Myös veljen kauppareissu ja ulkoilu mahtuvat ohjelmaan. Ainakin ne päivät olemme keskustakodissa. Sitten viikon työt on tehty ja loppuaika on vapaata! Poikkeuksia tosin on, esim. nyt pe-su on taas raamattukurssi.

Minulla oli mielessä kirjoitusaihe kuusikymmenluvun koululaisten kesätyömatkoista Ruotsin sairaaloihin ja vanhainkoteihin, sen ajan vierastyöläisinä. Minulla on tallessa kesän 1966 päiväkirja. Lähdin silloin kesken ylioppilasseurojeni Tukholmaan vanhainkotityöhön. Eilen etsin päiväkirjasta  joitain faktatietoja, mutta luinkin vihkon kokonaan. Tukholman kesän lisäksi vihkoon mahtui opiskelujen aloitussyksy.Olin kirjoittanut ruotsiksi, englanniksi ja vähän saksaksikin. Faktoja  oli vähän, omien tunteiden, ajatusten ja ihmissuhteiden pohdintaa sitäkin enemmän.

Tutustuin lähes viidenkymmenen vuoden takaiseen itseeni, elämänmurrokseen, itsearviointeihin, itsekeskeisyyteen, itsetunnon hakemiseen, lapsellisen tasoisiin seurustelukuvioihin, hengelliseen tuskailuun, naiseksi kasvamiseen, parisuhteen kaipuuseen.  Se kesä oli ainut oikea nuoruusaikani, jolloin kukoistin yksinäisten vuosien jälkeen Tukholman suomalaisen seurakunnan kesätoiminnan piirissä. Syksy toi ahdistuksia ja isän sairastumisen, raskaan joulun. Päiväkirja päättyy juuri ennen kuin tapasin tämän edelleenkin nykyisen mieheni. Näen, kuinka valmistauduin tai jopa että minua johdatettiin  hänen kohtaamiseensa. Pienetkin valinnat voivat vaikuttaa liittymiseen tai ohittamiseen.

Pääosin muistan asiat, mutta päiväkirjan lukeminen vei minut tämän ylioppilaskesän tunnelmiin. Kai minä pääosin olen sama kuin silloin. Syvimmät viatkaan tai persoonan piirteet eivät ole korjautuneet. On merkillistä eläytyä aikaan, jolloin kaikki myöhemmin tapahtunut on tuntematonta. Valintojen seurauksista tai elämän käänteistä ei ole  tietoa. Tulevien ongelmien juuret olivat  kyllä nyt jälkikäteen nähtävissä.
Suon sille nuorelle naiselle sen hyvän, mitä elämä on antanut.