Puut huojahtelevat edestakaisin kovan tuulen kourissa, vuoden valoisamman ajan ilta on pimeä, on kuin kesä olisi mennyt.
Veljeni on järkyttynyt, hermostunut, ärjähteli minulle laskuista ja soratien pätkästä, kun vein häntä fysioterapiaan. Sunnuntaina hänen pitää mennä keskussairaalaan, jossa plastiikkakirurgin on maanantaina tarkoitus leikkauksella korjata hänen edelleen avointa ja vuotavaa ontelohaavaansa. Onnettomuudessa murskautuneen häntäluun sirpaleet ovat sen puhkaisseet. Sairaalamakuuta on tulossa kuusi viikkoa keskellä kesää ja pesäpallokautta, hänen ilonaihettaan, jossa hän hetkeksi unohtaa vammansa. Palvelukodin johtaja on myös kertonut hänelle, että yrittävät saada hänelle toisen asuinpaikan vanhustenhuollon puolelta. Veli on kotiutunut hyvin keskustan kaksioonsa, josta on lyhyt matka joka paikkaan. Hän ei ole itse kertonut meille sisarilleen kummastakaan asiasta. Yritin jotain lohduttavaa haavan paranemisesta, mutta ei onnistunut.
Auringonpaisteinen lapsiviikko oli elämän kirkasta raitaa. Eihän minulla ole mitään hätää, kun maton värit vaihtelevat, tumma kirkastaa valoisia. Millä elää ja mihin uskoa silloin, kun värit ovat vain mustaa ja harmaata ja ohutkin keltaraidan kude loppuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti