Voisi olla aivan rento ja rauhallinen olo, väsynytkin viikonloppureissun jälkeen. Silti jokin kaihertaa. Pitäisi tehdä jotain muuta, sitä se on, vaikka en tiedä mitä. Mies tuossa tekee harrastuksiaan kuin puolipäivätyötä, valmistelee ilolla luentoja, välillä kyllä kuuntelee viidennenkymmenennen kerran "Vain elämää"- nauhoituksia. Tapasin viime viikolla pari uuseläkeläistä, joilla on kovin kiire, ovat mukana monessa. Minä vain näitä omiani, yksityistä, paikallista, henkilökohtaista, sen vähän mitä puuhailen. Käsityö ja ulkoilu auttavat aina. En ole ainoa, jolla tätä vaivaa on. Itävaltalainen ystäväni, joka jäi eläkkeelle toistakymmentä vuotta sitten, käy terapiassa saadakseen luvan olemiselleen. Hän tekee vapaaehtoistöitä, mutta on niistä aivan väsynyt. Kuinkahan moni niistä eläkeläisistä, jotka käyvät tuon tuostakin Alkossa, hakevat sieltä pehmennystä sisäisiin paineisiinsa?
Ellinoora on lisännyt kommentin tekstiisi "Sisäinen, ulkoinen":
VastaaPoistaKirjoittamasi sai minut kerimään ajatuksen punaista lankaa aina lapsuuteen asti. Vanhempieni työmoraali oli esimerkkinä sekä varsinkin äidin opetuksina ankara: joutilaisuus on paheiden alku, ihmisen elämän tarkoitus on työ, kunniakas, rehellinen ja hyödyllinen työ. Äidin päivät olivat työtä ja iltapuhteet hyödyllistä puuhailua. Äitiä ei juuri istuskelemassa nähnyt muuten kuin ruokapöydässä ja joskus neulomus kädessä iltamyöhään. - Maailma on toinen nyt, tekniikka helpottaa arkea, jää aikaa olemiseen, ajattelemiseen, semmoiseen puuhaan, mikä ei ole elämiseen välttämätöntä. Ja nyt eläkeläisenä myös oma työmoraali, työvuosina sisäistetty ja tarpeellinenkin, on hellittänyt vaatimuksiaan. Vanhan parin arkityytyväisyys voi koostua hyvinkin erilaisista asioista. Ei se toinen ole esimies, mies vain.
Ei tämä meidän mieskään mitenkään painosta, mutta on arjessani näkyvä esimerkki henkisestä aktiivisuudesta. Minun pitää taas hyväksyä oma elämäni sekä antaa hänen elää tavallaan ja iloita molemmista. En ole ennenkään ollut aktiivinen osallistuja, kuinka nyt olisin.
PoistaNiin kai se on, ettemme muuksi perustaltamme muutu, vaikka elämä meitä opettaakin tavalla jos toisella. En tiedä miten sinulla, mutta kun olin työssä, jossa olin jatkuvasti ja koko ajan ihmisten ja heidän asioidensa kanssa tekemisissä, nautin nyt valtavasti omissa oloissa ja ympyröissä olemisesta! Ja että saan nauttia! Sekö ehkä onkin, ainakin osaltaan, perusminää, sitä jonka on joutunut niin kauan syrjäyttämään. Nyt se velkoo.
VastaaPoistaMinunkin koko työelämäni oli toisten ihmisten asioiden pohtimista ja asioiden järjestämistä. Into siihen on kadonnut. Kiitos muistutuksesta!
Poista