Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
perjantai 16. marraskuuta 2012
Lepohetki
Nyt on Torppamme "miinoitettu". Pillit ulisevat ja viestit lähtevät, jos täällä väärään aikaan joku liikkuu. Talo on siivottu ja suurin osa rikotuista tavaroista ja paikoista on korjattu, osaksi itse, osaksi ammattivoimin. On siinä aikaa kulunut. Vanha punttikello ja keinutuoli odottavat vielä ratkaisua. Olo alkaa olla entisensä, mutta ei aivan sama varmaan koskaan. Viime yönä mietin kyllä pari tuntia strategioita, että mitä tekisin siinä tapauksessa, että pihaan tulisi yöllä joku tai jos... Eihän tämä juuri mitään ole verrattuna siihen, että asuisi toistuvien maanjäristysten tai tulvien tai jonain päivänä putoavan hautavajoaman alueella tai jatkuvan sodan ja väkivallan keskellä. Miljoonat tai miljardit ihmiset elävät elämänsä sellaisilla paikoilla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti