Tänään velipoika istui pyörätuolissa, kun menimme katsomaan häntä. Se oli iloinen yllätys.Hän oli istunut siinä tunnin ilman lisähappea. Hänet nostetaan tuoliin nosturin avulla. Hän sai puhutuksi painamalla kurkkuavanteen kiinni. Edistystä on siis tapahtunut. Hoitaja kiirehti kuitenkin saamaan hänet pitkälleen ja happilaitteeseen, ettei rasitusta tule liikaa.
Se mikä edelleen huolettaa, on veljen innokas puhe kävelyharjoituksista ja kävelystä. Minullehan on annettu toisenlaista tietoa. Pitäisi saada tietoa lääkäriltä ja kuntouttajalta, että missä oikeasti mennään. Kohta on kulunut kaksi kuukautta tapaturmasta.
Toipuminen pahasta vahingosta on pitkä polku. Tilanteen lopullisuus selviää kyllä aikanaan. Nyt on tärkeää säilyttää toivo sitä sammuttamatta ja epärealistisesti lietsomatta. On hyvä että olet veljellesi.
VastaaPoistaHyviä sanoja, kiitos. Ymmärrän, että toivo liikkumiskyvystä on tarpeen, että jaksaa kestää pitkää tehohoidossa oloa. Omatoimisuuteen pyörätuolissakin on vielä valtava matka. Kaipa asiat realisoituvat ajallaan.
VastaaPoista