Kevätkipu

Sepon kamerasta vuosi sitten

En arvannut lainkaan, että tämä kevään ja kesän puhkeaminen koskisi näin kipeästi. Pikemminkin odotin, että tämä aika olisi elämän jatkumisen vahvistusta. Olen aina iloinnut keväästä ja odottanut sitä.
Viime vuosina Seppo opetteli kevään havaitsemista. Hänellä oli aina pää täynnä isoja asioita ja kirjoitusprojekteja. Hän sanoi, ettei ole osannut katsella ympärilleen, vaikka istutti marjapensaita ja laittoi kasvimaan.Viime keväänä hän sanoi.-Nyt olen mielestäni huomannut kevään heräämisen ja luonnon muuttumisen, kasvien nousun. Yhdessä ihailtiin heleänvihreitä koivuja, ennenkuin ne tummuivat, omenapuita, kesäyön hämyä, kivisten peltojen raivaajasukupolvien muistoksi koottua kivirykelmää- Vahinko vain, että viime  vuonna kesä ei päässyt puhkeamaan lämpöön ennenkuin hän oli poissa.
Kun heinäkuussa saan otetuksi yhden tietyn kuvan, kerron tästä havaintoaiheesta pienen tarinan.

Vaan ei tule mun tuttuni

Joskus tuntuu, että kyllähän tämä tästä, niinkuin kaikilla muillakin leskillä, monilla on paljon vaikeampi tilanne, ei tässä mitään hätää ole. Viime päivinä on kuitenkin ollut outo ja raskas olo, kuin ei olisi pää kunnossa. Olen hajamielinen, muistamaton. Esimerkiksi: läksin pyörällä hakemaan bensaa ja vasta puolen kilometrin päässä muistin, että kanisteri jäi ottamatta.
Tulee mieleen SOS-lapsikylien perustajan Herman Gmeinerin kuvaus äitinsä menettäneen lapsen mielentilasta: " Itse olen kokenut, miltä äitinsä menettäneen lapsen sisimmässä näyttää. ..Hänellä on aamulla ylösnoustessaan tunne, kuin päivä tosin olisi alkanut, mutta aurinko ei ottaisikaan noustakseen. Hänestä tuntuu, kuin ilma loppuisi huoneesta, kuin tuli takassa ei lämmittäisi eikä kykenisi karkottamaan joka puolelta hiipivää kylmyyttä."
Onhan tässä kesä, on lämmin sää, aurinkoista, kasvit kasvavat, niitä hoidetaan, pyykin saa ulos liehumaan. Olisi kutsuttavia ihmisiä. Tein raparperipiirakan, mutta en jaksanut soittaa kenellekään, on itkuinen olo. On odottamistakin, riemuylioppilasjuhla, muistoseminaari, ylioppilasjuhlat. Väri vain puuttuu, kaikki on harmaan läpikuultavaa. Jaoimme kokemukset melkein viisikymmentä vuotta, siitä tuli toinen puoli.
Väkevää vertaistukea tulee kaukaa: -Jos mun tuttuni tulisi, ennen nähtyni näkyisi...

Voi näitä kesäöitä

-Voi näitä kesäöitä, kuulin viime kesänä monia kertoja. Voi näitä.

Sepon omenapuut ovat kukassa. Vein haudalle niistä kimpun. Suvivirren päivänä puhuttiin kirkossa katoavista ja katoamattomista aarteista. Tuntuu, että muistoista tulee katoamattomia aarteita, kunnes muistini ne kadottaa.

Viime talvi oli rankka monille puutarhakasveille tällä korkeudella. Rivitalon pihalla kuolivat kaunis ruusu sekä hernepuu, niinkuin kuivui pystyyn naapurinkin hernepuu. Torpalla kurtturuusut, muutama nuori syreeni, tulppaanit. koivuangervot sekä viime keväänä niin kukoistanut vuorenkilpi ovat kärsineet tuhoja. Vuorenkilven juuristo on sitkeä, uutta työntyy esiin.

Liityin eilen facebookin lähinnä päästäkseni joidenkin yhteisöjen sivuille kommentoimaan sekä ilmoitellakseni joillekin tutuille liikkeistäni. Olen yllättynyt tästä ihmistungoksesta sivullani, kun ohjelma tarjoaa innolla kavereitten kavereita.  Vieraampien ihmisten kaveripyyntöjä on tullut ja tuntuu tylyltä olla hyväksymättä niitä. Voi olla, ettei facebook ole minun lajini, taidan olla liian erakko.
Västäräkki putkahti iloisesti pihaan. On niin hiljaista, että korvissa humisee.

Yksin

Olen taas Torpalla. Piti ajaa nurmikot. Ensi kertaa se päältäajettava kone ei tahtonut käynnistyä, mutta lopulta onnistui. Pian varmaan turmelen sen. Auttavasti on nyt ajeltu. Puolitoista tuntia meni, mutta yksi hankala nurkka on ajamatta. Pitkästä aikaa mielen valtasi surkea olo. Rintaa puristaa. Tulevien viikkojen asiat eivät tahdo muistua mieleen. Tulisit takaisin! Täällä pitäisi olla kaksi.


****
Kaksi tuntia myöhemmin: Oli kuin keskustelu: -Ota se niittytrimmeri, sillä saat ajetuksi sen kiviraunion alan. -En osaa, katsoin sitä viime syksynä. -No mene nyt vaan. Sehän on kuin ruohonleikkuri. Leikkaa vain korkeammalta.Saattaa olla vahvempikin.
Ja kas. Nyt on vanhan kivinavetan epätasaiset alat ajeltuna noin kohtuullisesti. Samoin puiden ja pensaiden alustoja. Kuin meitä olisi ollutkin kaksi.

Sulateltavaa

Mielessä on monenlaista sulateltavaa kuluneen viikon matkoilta, monista tapaamisista,  keskusteluista ja ihmisten kohtaloista, iloisista  ensiaskelista lyheneviin, uupuviin askelluksiin.  Suomen yksinasumisen kulttuuri on heikkeneville vanhoille ja elämän kolhimille nuorille rankka. Miten paljon lähimmäisapua tarvittaisiin!

Helsingistä junailin itseni kesäisten maisemien halki Turkuun tapaamaan iäkästä, sairastelevaa kirjailijaystävää. Tarkoitus oli opettaa hänelle tiedoston lähettämistä sähköpostina, mutta Windows 10 tempautui päivittämään itseään hänen tietokoneelleen pyytämättä ja tuntikausiksi. Uskoin, että tein jonkin virheklikkauksen, mutta tänään luin Talousuutisista, että tämä onkin ollut yleinen ilmiö ja ongelma viime päivinä. Luulin, että asennus saatiin valmiiksi,  mutta nyt kone kysyy kysymyksiä, joihin hän ei uskalla vastata eikä hän pääse verkkopankkiinkaan.
Hieno hetki oli lounas Aurajoen rannan ulkoravintolassa lämpimässä kesäauringossa. Oli kuin olisi ulkomailla istuskeltu. Muunlaisia ulkomaanmatkoja en nyt kaipaakaan. Pienet kesäretket kevään heleydessä ovat mukavia.
....
-Minä haluan oppia tuntemaan itseäni, sanoi kolmatta vuotta leskenä ollut nuorempi nainen. En ole koskaan ennen asunut yksin. Mies ei rajoittanut, mutta parisuhteessa mukaudutaan. On loukkaavaa, kun ihmiset kyselevät ja ehdottelevat uuden miehen hakua yksinäisyyttä poistamaan.
Hän hakee omaan tahtiinsa elämistä itsenään, uusia osaamisalueita ja taitoja, mahdollisesti opiskeluakin. Ne tuottavat uutta iloa. Muistin vanhan tuttavani, joka sanoi:- Olen ollut pallon puolikas, nyt minun pitää kasvattaa itseni kokonaiseksi palloksi. Tämä keskustelu jätti minulle paljon ajateltavaa.
....
Mieleni tekee vielä kertoa avainnippuni löytymisen tarina. Lähdin pyörällä kampaajalle. Hain perillä avaimia pannakseni pyörän lukkoon, mutta avaimia ei löytynytkään, vaikka muistin  ottaneeni ne taskuun. Kotiin tultuani etsin joka paikasta. Pääsin sisään vara-avaimella. Poliisiasemakin on kiinni tänään, ei voinut kysellä sieltä. Sanoin taas, kuten leskituttava opetti: -Auta nyt Seppo. Tutkin taskut uudestaan ja huomasin, että taskun pohja oli auennut, oli rikki. Siis ne ovat pudonneet. Ajelin reitin uudelleen, ei löytynyt. Soitin sisarelleni, puhuin tästäkin huolestani. Hetken päästä hän soitti: -Paikkakuntasi facebookissa on ilmoitus löytyneistä avaimista ja valokuva,  joku vanhempi mies oli löytänyt ne Kauppakadulta ja vienyt päiväkotiin, jonka ohi kuljit. Sieltä ovat laittaneet ilmoituksen facebookiin.  Soitin numeroon ja innolla pyöräilin päiväkotiin. Minun ne olivat! Ilo oli kuin Raamatun naisella, joka löysi kadonneet helmensä. Auttajaketjusta puuttuu vielä tieto siitä, kuka se mies oli.
Pitäisiköhän liittyä facebookiin?
Myöhemmin: Selvisihän se avainten löytäjäkin pian. Se oli veljeni avustaja. Osasin kysyä, kun näin hänet liikkeellä samaan aikaan.

Pitää vähän vaihtaa kanavaa

Istuin eilisiltana uimahallin höyrysaunassa. Hämärän höyryn ja huminan keskellä vaivuin ajatuksiini. Havahduin siihen, että suunnittelin hautajaisiani. Ideana oli se, että minut siunattaisiin haudalla vanhaan tapaan, jos sää sallii.
Taitaa olla hyvä aika lähteä hetkeksi paikkaan, jossa nostalgisen haikeuden ja luopumisen sijaan vallitsevat toiveikkaat tulevaisuudensuunnitelmat sekä  ilo ja nauru ja missä opetellaan elämän ensiaskelia!

Pihakevättä ja nippusiteitä

Viimeinen matka

...ja minä lähden. Mutta linnut jäävät ja laulavat,
ja minun puutarhani jää, vihreä puu
ja kaivo.
Monta iltapäivää taivaat ovat sinisiä, kirkkaita,
ja kellotornin kellot kaikaavat
niinkuin nyt, tänä iltapäivänä.
Ihmiset jotka ovat minua rakastaneet nukkuvat pois
ja joka vuosi kaupunki puhkeaa uuteen eloon.
Mutta minun henkeni on aina vaeltava kaihoisasti
kukkatarhani samassa hämärässä nurkassa.
                     Juan Ramon Jimenez/Carlos    Castaneda: Matka Ixtlaniin

Jouluksi sain tämän runon eräältä tuntemattomalta blogin seuraajalta. Olen pitänyt sen tallessa kevättä varten. Luen sen nyt ja katselen vihreäksi puhjennutta pihamaata, rakennusten ovia ja kulmia joissa kukaan ei liiku. Pellon laidassa loistaa valkeana ja heleänvihreänä vankistunut koivurivi, jota mies vaali. Ja linnut ja tuoksut! 

Kasvimaan nurkassa, kiviraunion kupeella, ruohonleikkurin päällä  kerron hänelle niinkuin kerroin alkuvuosina Veikko-enolle: Katso nyt teen tämän, nyt jo piti nämä terassilaatat ottaa taas ylös ja putsata, nyt laitoin krassinsiemenet parvekelaatikoihin. Kasvimaata en laita, mutta nostin sieltä multaa lumiauran jälkien paikkaamiseen. Vähän siellä kaduin, etten ollut innokkaampi hoitamaan kasvimaata hänen kanssaan. Porkkanat harvensin ja sadon nostin, harmitellen roskaista pellonsyrjää. Katsoin nyt pulskien matojen mönkimistä ja ymmärsin, kuinka siemenen laitto multaan innosti häntä. Muutamat kellariin jääneet siemenperunat laitoin itämään sankoon sekä uuteen penkkiin, jonka paikkaa en viitsi hänelle osoittaa, se kun olisi hänestä huono. Vuokraviljelijä lupasi niittää sen roskapellon aina, kun niittää kesantopeltoja enkä laita kasvimaata tätä toimitusta haittaamaan.

****
Kyllä maailmassa vielä apuja saa. Pyöräkorjaaja huomasi jo maksettuani nastarenkaan vaihdon kesärenkaaksi, että joppari heiluu. "Haen sisältä nippusiteitä ja laitan", hän sanoi. Olin kuullut sanan nippuside.Tuli mieleen jotain, millä rosvoja sidotaan. Ne olivatkin näppäriä pieniä liuskoja. Joppari tuli napakasti kiinni. Heti pyöräilin Tavaraliiveriin ostamaan itselleni niitä ja nyt on Torpan pyörän jopparikin lujasti kiinni.
Autottomuus aiheuttaa tietysti monia avuntarpeita. Jos palvelulinja loppuu, olen pulassa.Viisi litraa tuohonleikkuubensaa sain helposti tuoduksi jopparilla, mutta multasäkit toi kauppias. "Ota vaan, mehän ajamme siitä ohi kaksi kertaa viikossa". Ja hautausmaan viereinen kukkakauppias lupasi tuoda pallotuijat käydessään puutarhalla, kun hänellä niitä ei myynnissä ole. Siskon kanssa kuljetaan hautausmailla. Asiat järjestyvät, olen kiitollinen.

Mutta yhä omituisempi minusta taitaa tulla, kun asun yksin. Kerran jäi eräästä blogista mieleeni sellainen, että nainen muutti aina kesäksi asumaan omakotitalon aittaan, kävi ulkohuussissa ja lämmitti veden saunan muuripadassa. Se kiinnosti minua, mutta en ehdottanut sellaista. Nyt  olen pannut ison lämminvesiboilerimme pois päältä säästösyistä. Pihalla puuhaillessani laitoin saunapadan alle puuta ja yhdellä pesällisellä pesuvesi lämpeni. Hommaisikohan ulkohuussin? Muistan missä sellainen täällä oli ollessani lapsi.
Se blogi oli muuten avioeroblogi, raivoisa kuvaus miehestä, joka kehtasi hänet jättää Mikäs minun on ollessani omituinen ekoilija, kun eron vaaraa ei ole! Tuossa hän edessäni virnuilee valokuvassa olkansa yli: Tee nyt ihan mitä lystäät! Laita vaikka perunapenkki ruusupensaan viereen.