Matkalla

Vanha pari kulkee junan käytävää, pitelee tuolien selkänojista kiinni. Minä koetan kirjoittaa miehen puhelimella, jonka otin käyttöön.
Tuntuu, että tähän asti olen hoitanut "meidän asioita". Nyt kun ne vähenevät, aukeaa syvä tila. Paluuta entiseen ei ole. Tieto ja tunto ovat eri tasoilla.
Kaikki itkettää. Miehen siistit nimilaput laukussa, laukkuvyö jota en osaa laittaa. Hän on taas kaikessa mukana. Ei voi kuin elää tätä hetkeä. Vähän pitää koota itseäni, kun menen pojan anoppilaan yöksi varhaista huomista lentoa varten.
Että olen nyt siis omillani 48 vuoden jälkeen. Hitaasti se tieto hiipii koko olemukseen ja unohtuu vähän väliä.

Väri on turkoosi?

Loman väri on turkoosi. Niin ajattelin. Pojan perhe on kiltisti kutsunut minut kanssaan Kanarian lomalle. Toivon vain, että ei tarvitsisi sanoa niinkuin tuttavani, joka myös lähti lapsen perheen kanssa lomamatkalle muutama kuukausi miehensä kuoleman jälkeen. Hän sanoi: -En ollut hyvää seuraa. Se oli liian pian. Pakkaustunnelmat eivät ennusta hyvää seuraa. Aina lähdettiin yhdessä. Siinä oli oma erityinen tunnelmansa.

Aina tähän mattoon tulee harmaita raitoja.Tänään veli joutui sairaalaan. Lauantaina jo käytin häntä päivystyksessä. Tulehdusarvot ovat siitä nousseet, on kuumetta ja verenpaine menee liian alas. Tulin äsken sairaalasta ja lupasin mennä illalla uudelleen käymään. Huomenna kuitenkin lähden.
--
Kuunneltiin kauniit hartaat sävelet ja iltahartaus aivan rauhassa. Veljeen on tullut jotain haurasta. Lähtiessä pitää aina siunata.

Kyynelkonsertti

Menin kirkkoon hengellisten toivelaulujen ja kolmen kuoron konserttiin. Istuin parvelle paikkaan, jossa usein istuimme. Siitä on hyvä näkyvyys ja kuuluvuus. Muistelin, milloin viimeksi siinä istuimme. Ei siitä ole pitkä aika. Nytkin olisimme menneet.
Aukeni läsnäolon tuntu pitkästä aikaa. On ollut monenlaisia päiviä: turtana olon päiviä, jolloin on vain istunut vakuutusyhtiön konttorissa ja muuttanut miehen nimissä ollutta kotivakuutusta omiin nimiin tai laittanut vireille S-pankin yhteistilin purkamista ja ajatellut, että mihin haihtuivat ne 48 yhteistä vuotta. On ollut hetkiä, että onko hän täällä ollutkaan, tai että ikäänkuin ohuesti muistaa, että tuossa hän istui ja teki Ilta-Sanomien sanaristikot joka päivä. Joskus taas sanon kuuluvasti, että tule jo kotiin, olet jo ollut liian kauan poissa. Välillä suren menneitä, tukalia ruuhkavuosia. Välillä ihmettelen, miten näinkin hyvin olen nämä kuukaudet selvinnyt.

Siellä parvella hän oli taas vieressäni. Tiesin, milloin olisimme katsahtaneet toisiimme musiikista ilahtuneina. Olisimme kävelleet hiljalleen kotiin. Kyynelet valuivat koko konsertin ajan. Parempi se kuin turtana olo.

Näin alhaalla monta leskeä. Näin  pariskunnan, joiden poika kuoli onnettomuudessa juuri ajokortin saatuaan. Näin naisen, jonka poika teki itsemurhan. Kaikille  hengellinen musiikki sanoittuu omaan elämään liittyväksi, varmaan usein lohduksi. Ehkä minua on  ympäröinyt tässä kaikessa "hyvyyden voiman ihmeellinen suoja".

Tajusin jollain uudella tavalla, millainen kallio hän oli ollut elämässäni. Moni asia on ollut harhaa ja haihatusta. Ihmeellistä, että sain sellaisen lahjan elämääni.
Suurin osa kuulijoista oli pariskuntia. Tajusin ensimmäistä kertaa, että olen nyt todella yksin. Istun tässä yksin. Ystävät ja lapset ja lastenlapset ovat eri asia.

"Elämän näen pientareelle piirtyvän;
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän:
ihmisen on määrä kotiin päästä kerran."

Ihanaa apua

Tänään oli se päivä, kun miehen auto lähti pihasta myytäväksi. Sateinen, harmaa syyspäivä, mutta sitä valaisi lankomiehen ja hänen poikansa suurenmoinen apu. Suvun vanhin on ottanut minut huolenpitoreviiriinsä. Pyöräasianikin ratkesi toistaiseksi. Veljen polkupyörä, käyttämättömäksi jäänyt Ainotar, haettiin toisesta kylästä minun käyttööni. Ehkä se Ainokin vielä jostain palautuu. On ihmeellistä saada näin konkreettista apua asioissa, joita ei itse pysty hoitamaan. Seuratkoon auttajia kiitoksen siunaus.

Autokatos on tyhjä. Otin kuvia auton viimeisestä lähdöstä sateisesta pihastamme. Itkujen jälkeen tuli tilaa muistella, kuinka paljon mukavia matkoja siinäkin autossa tehtiin. Leppoisia, pysähteleviä, kahvitaukoja nauttien. Viimeisellä pitemmällä matkalla kuljeteltiin lapsenlapsia huvipuistoon ja pysähdeltiin muutenkin matkan varrella. Matkoilla juteltiin tai kuunneltiin radiota. Jos ei ollut sopivaa radio-ohjelmaa, hän usein sanoi: -Kerro jotakin. Sanoi mielellään kuuntelevansa selostuksiani. Ainakin toisella korvalla.

Eihän ihminen ole tavaroissaan, mutta  ne kantavat muistoa. Niitä voi koskettaa.  Niitä voi rutistaa.

"Muistellaan hyviä asioita". Pari päivää sitten pystyin itkemättä muistelemaan hienoa aikaa Kuopiossa syyskuussa 2011. Otin miehestä kuvan Snellmannin patsaan edessä. Käveleskelimme puistossa, kun olimme valmistelemassa väitöstilaisuusjuhlallisuuksia. Hänen ilmeensä kuvassa on todella onnellinen, tyytyväinen, silmät tuikkivat iloisen lämpimästi, hän on elämää täynnä. Sain jakaa sen huippuajan hänen kanssaan. Kiitos siitä!

Ymmärsinkö kuitenkaan

Olen kirjoittanut tähän blogiin kolme kertaa, että mies sanoo usein illalla: Taas yksi päivä lähempänä kuolemaa. Ensimmäinen kerta oli tammikuussa 2014. Kirjoitin että se tarkoittaa sitä, kuinka osaisi elää hyvin loppuelämän päivät. Vastasin yleensä, että kiitos tästä päivästä. En kysynyt koskaan, miksi sanot noin. En kysynyt, uskotko päiviä olevan vain vähän jäljellä. Miksi en kysynyt? Monasti nukuin, kun hänellä oli yöllä sydämen ahdistusta. Ei hän herättänyt, vaikka olin kehoittanut. Jos heräsin ja sanoin soittavani ambulanssin, hän kielsi kiivaasti. Eihän se sydän ollutkaan, joka petti, vaan jokin ruumiinavauksessakin löytymättä jäänyt kohta suolistossa.

Jätinkö hänet yksin kuoleman ahdistuksen kanssa? Hän oli erittäin huolestunut terveydestään. Hän luki valtavasti terveellisestä ravinnosta ja pidimme diabeteksenkin hyvällä tasolla ilman lääkkeitä, vähähiilihydraattisella ruualla ja marjoilla. Vitsailin, että hän on google-yliopistosta valmistunut ravitsemustieteilijä. Näin kyllä, että hän oli kesän aikana väsynyt, usein kalpea ja hiljaisempi. Lääkäriin hän ei mielellään mennyt, uskoi että vaivaa turhaan. Minun patistuksestani hän meni silloin kun meni ja mielestään melkein turhaan aina,kun ei löytynyt mitään uhkaavaa. Väsymyksen syytäkään ei heinäkuun käynneillä löytynyt.

Tänä iltana minua alkoi ahdistaa ajatus, että kantoiko hän pelkoa ja aavistustaan sittenkin liian yksin. Hän sanoi monasti aivan viime aikoinakin, että meillä ei varmaan ole enää mitään puhumatonta asiaa. Ja että ei sitten surra kauheasti, vaan ollaan kiitollisia, kun elämä on ollut meille uskomattoman hyvä. Olin samaa mieltä, paitsi en suremisesta. Olen kirjoittanut nämä asiat ennenkin, mutta ne valtaavat taas mielen. Mitä hän olisi sanonut, jos olisin osannut kysyä tarkemmin? Ei hän koskaan minulle sanonut suoraan, että uskoo pian kuolevansa, niinkuin useat muut ovat ymmärtäneet hänen sanoneen. Jäikö näin iso asia puhumatta? Enkö uskaltanut kysyä? Mitä hän olisi vastannut? Kun saisi edes yhden hetken siellä Torpan iltavuoteella takaisin! Olen tavannut useita, jotka saattoivat sairastavaa miestään tai vaimoaan vuoden ja parikin ja saivat hyvästellä. Se oli raskasta aikaa, mutta yhteinen ja jaettu elämän päätös. Hän ei halunnut "varjelusta pahasta äkkikuolemasta", vaan pitkästä kitumisesta toisten hoidettavana.Hän lähetti viimeisen kolumninsa puolitoista tuntia ennen ambulanssin kutsumista, pääsi siis lähtemään aivan "saappaat jalassa". Ehkä se oli hänelle hyvä elämän päätös. Yritän lohduttaa itseäni sillä.

Rakkauden riski

Juuri äsken katsoin televisiosta norjalaista ohjelmaa "Rakkauden sanoma". Siinä eron kokenut nuori nainen haastatteli sairaalapappia. Pappi sanoi, että kuolema tai menetys ei ole ongelma, joka pitää ratkaista ja hallita, vaan olosuhde, taakka, jonka voi jättää Jumalan käsiin. Rakkaus ja sitoutuminen liittyvät aina surun ja menettämisen mahdollisuuteen. Tämä jätetty nuori nainen ei uskaltanut enää sitoutua, heittäytyä vaaraan. Papin mielestä hän halusi hallita myös rakkautta. Tässä on ajattelemista. Minulla kesti todellinen sisäinen sitoutuminen vuosikausia. Pelkäsin menettämistä enkä ollut tottunut läheisyyteen.Mies oli tässä kypsempi, kuin lämmin kallio.

Se hyvä puoli pyörän menettämisestä oli, että kävelyurakkani antoi ensimmäisen kunnon unen. Nukuin ensin sohvalla Poirotin lähes loppuun ja sitten siitä aamukuuteen. Aamuvarhaisella aloin järjestää miehen työhuonetta. Juuri mitään en laittanut pois, mutta järjestelin ja yhdistelin. Katselin mappejakin. Siellä on tallessa kymmenien vuosien tekstejä, vanhoja kalvoluentoja, kellastuneita konekirjoitusarkkeja, moneen työpaikkaan ja hankkeeseen liittyviä tekstejä ja materiaaleja. Kysyin joskus, mitä niille tehdän, jos joudun niitä käsittelemään. Hän ei vastannut mitään.

Välillä tuntui että tunkeudun toisen yksityisalueelle, vaikka ei vastaan tullut mitään minulle uutta. Tuntui oudolta. Hän oli läsnä kaikissa papereissaan ja laitteissaan. Ei löytynyt mitään henkilökohtaista kirjoitusta, kaikki ovat asiatekstejä. Taas tuli virsi-ilta. Siionin virret ovat rukousta.

Tämä tästä puuttuikin

Eilen minulta varastettiin polkupyörä, ainoa kulkuvälineeni. Torpalla on kyllä toinen pyörä. Se vietiin uimahallin pihasta illalla, kun olin uimassa. Hyvä Aino-merkkinen huollettu mummopyörä, johon olin laitattanut nastat eturenkaaseen talvea varten. En tiedä, miksi en pannut sitä lukkoon, en aina muulloinkaan. Ajattelin, ettei sellaista mummopyörää kukaan vie, mutta nyt olen kuullut, että ne ovatkin suosiossa. Tein netissä rikosilmoituksen. Olen kävellyt kilometrikaupalla katsellen, löytyisikö se jostain ojasta. Olen puhunut parille nuorisoryhmälle, jos olisivat kuulleet. Pari tyttöä sanoi tuntevansa sellaisia, jotka varastavat pyöriä ja lupasivat kuulostella. Kuulin, että täällä kiertelee pakettiautoja, jotka nappaavat kyytiin lukittujakin pyöriä ja vievät rajojen taakse. Koulukaveriltani oli hiljattain kadonnut ison kaupan pihasta lukittu pyörä keskellä päivää,kaupassakäynnin aikana.
Mieheni oli ostanut Ainon minulle ja itselleen Oivan ehkä jo yhdeksänkymmenluvun puolella Espoossa. Silloin ajattelin, että vähän mummomaisen osti, mutta nyt se oli mieleinen jo pitkät ajat, runkokin tarpeeksi matala.Pitää nyt katsella uusi. Hyväkuntoinen käytettykin kelpaisi, ehkä löytyy kirppiksiltä.Että hyvästit sillekin muistolle.