Olen kirjoittanut tähän blogiin kolme kertaa, että mies sanoo usein illalla: Taas yksi päivä lähempänä kuolemaa. Ensimmäinen kerta oli tammikuussa 2014. Kirjoitin että se tarkoittaa sitä, kuinka osaisi elää hyvin loppuelämän päivät. Vastasin yleensä, että kiitos tästä päivästä. En kysynyt koskaan, miksi sanot noin. En kysynyt, uskotko päiviä olevan vain vähän jäljellä. Miksi en kysynyt? Monasti nukuin, kun hänellä oli yöllä sydämen ahdistusta. Ei hän herättänyt, vaikka olin kehoittanut. Jos heräsin ja sanoin soittavani ambulanssin, hän kielsi kiivaasti. Eihän se sydän ollutkaan, joka petti, vaan jokin ruumiinavauksessakin löytymättä jäänyt kohta suolistossa.
Jätinkö hänet yksin kuoleman ahdistuksen kanssa? Hän oli erittäin huolestunut terveydestään. Hän luki valtavasti terveellisestä ravinnosta ja pidimme diabeteksenkin hyvällä tasolla ilman lääkkeitä, vähähiilihydraattisella ruualla ja marjoilla. Vitsailin, että hän on google-yliopistosta valmistunut ravitsemustieteilijä. Näin kyllä, että hän oli kesän aikana väsynyt, usein kalpea ja hiljaisempi. Lääkäriin hän ei mielellään mennyt, uskoi että vaivaa turhaan. Minun patistuksestani hän meni silloin kun meni ja mielestään melkein turhaan aina,kun ei löytynyt mitään uhkaavaa. Väsymyksen syytäkään ei heinäkuun käynneillä löytynyt.
Tänä iltana minua alkoi ahdistaa ajatus, että kantoiko hän pelkoa ja aavistustaan sittenkin liian yksin. Hän sanoi monasti aivan viime aikoinakin, että meillä ei varmaan ole enää mitään puhumatonta asiaa. Ja että ei sitten surra kauheasti, vaan ollaan kiitollisia, kun elämä on ollut meille uskomattoman hyvä. Olin samaa mieltä, paitsi en suremisesta. Olen kirjoittanut nämä asiat ennenkin, mutta ne valtaavat taas mielen. Mitä hän olisi sanonut, jos olisin osannut kysyä tarkemmin? Ei hän koskaan minulle sanonut suoraan, että uskoo pian kuolevansa, niinkuin useat muut ovat ymmärtäneet hänen sanoneen. Jäikö näin iso asia puhumatta? Enkö uskaltanut kysyä? Mitä hän olisi vastannut? Kun saisi edes yhden hetken siellä Torpan iltavuoteella takaisin! Olen tavannut useita, jotka saattoivat sairastavaa miestään tai vaimoaan vuoden ja parikin ja saivat hyvästellä. Se oli raskasta aikaa, mutta yhteinen ja jaettu elämän päätös. Hän ei halunnut "varjelusta pahasta äkkikuolemasta", vaan pitkästä kitumisesta toisten hoidettavana.Hän lähetti viimeisen kolumninsa puolitoista tuntia ennen ambulanssin kutsumista, pääsi siis lähtemään aivan "saappaat jalassa". Ehkä se oli hänelle hyvä elämän päätös. Yritän lohduttaa itseäni sillä.
Meillä elämäntilanne ja aika oli niin toinen. Olimme nuoria, lapset pieniä. En muista, että kuolemasta olisi juuri puhuttu. Paitsi, että mies oli ostanut jonkun kuolemaa kösittelevän kirjan ja sitä katsellessani totesi asian olevan päivittäin jollakin tavalla mielessä. Asia jäi siihen.
VastaaPoistaKun hän sitten sairastui ja meille kerrottiin tilanteen olevan todella vakava ei silloinkaan asiasta puhuttu. Minun uskoni oli niin "vahva", uskoin rukouksen voimaan. Mieskin sanoi uskovansa kaiken kääntyvän siunaukseksi lopulta perheellemme.
Vaikka mies olisikin halunnut puhua toisesta mahdollisuudesta, minä en olisi siihen pystynyt. Sitä mahdollisuutta, että mies ei selviäisi en päästänyt tajuntaani.
Puhuttiinko kuolemasta ennen luonnollisemmin? Muistan äitini usein toistunutta sanontaa: jos elonpäiviä riittää...
Eihän nuoressa perheessä kuolemaa odotella. Varjelusta voidaan pyytää. Kaikissa vanhoissa perheissäkään ei kuolemasta puhuta mitään.
PoistaPoikkesin tänne pitkästä aikaa. Istuin kanssasi hetken kokemassa kirjoitustesi kautta miehesi viimeisiä vaiheita ja kuuntelemassa sinua. En ole tiennyt miehesi kuolemasta.
VastaaPoistaVaikka emme tunnekaan, olemme tavanneet täällä blogimaailmassa. Olemme olleet myös samanikäisiä ja samantapaisessa elämänvaiheessa. Siksi koen näitä viime vaiheitasi myös sydämellä. Kuoleman läheisyys tulevana tuttuna, on vääjäämättömästi ollut mukana, vaikka sitä ei ole aktiivisesti pohdittukaan. Siksi otan osaakin myös sydämellä, vertaisena. Meillä ei vielä. Sinulla oli jo.
"ollaan kiitollisia, kun elämä on ollut meille uskomattoman hyvä"
Tuo kiitollisuuden kokemisen häivähdysten lisääntyminen on tuttua. Ei sitä ole tarvinnut aina sanoa. Se on ollut kuitenkin läsnä. Isäni kuoli jo kuusikymppisenä, muutaman infarktin jälkeen. Äitini kertoi, että he viimeisinä aikoina olivat pitäneet toinen toistaan kädestä illalla, kiitollisuutta tuntien.
Voimia ja viisautta kaikkiin käytännön kysymyksiin, joita nyt joudut kohtaamaan. On niin monia asioita, joita täytyy nyt yksin päättää.
"Elämän näen pientareelle piirtyvän;
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän:
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.
Vaikka vaellus on vaivaista,
minä vielä jaksan toivoa;
olen kahden maan kansalainen."
Kiitos myötätunnosta. Sinulla on vielä se aika, jolloin kaiken sanominen ja kysyminen on mahdollista. Olen onnellinen siitä, että mekin pidimme illalla toisiamme kädestä ja kiitimme elämästä. Silti alkoi eilen kurjasti tuntua, että en huomannut kaikkia vaivoja, mies kun ei millään valittanut niitä.
Poista