Kaksi metriä

Huomenna tulee kaksi vuotta tämän blogin aloituksesta. Nytkin olemme Jyväskylän tukikohdassa ja huomenna on koulun itsenäisyysjuhla isovanhemmille kuten oli kaksi vuotta sitten.
Myös viime vuonna tähän iltaan ajoittui taloyhtiön joulujuhla.  Taloyhtiön hallitusporukka oli laittanut alakerran pyörävaraston viereiseen tilaan pitkiä pöytiä, punaisia liinoja ja kynttilöitä.  Oli kahvia, teetä, torttuja, kakkua, pipareita. Puheensorina täytti huoneen. Väkeä oli kolmattakymmentä. Laulettiin kaikki vanhat joululaulut ja pari uudempaa. Laulua johti ja välillä lauluista tarinoi taloyhtiön puheenjohtaja, entinen opettaja. Enkeli taivaan viimeinen säkeistö laulettiin seisten. Se oli oikein juhlavaa.
Minusta on mukava mennä katsomaan, keitä tässä talossa asuu, kun en heitä muulloin juuri koskaan näe. Nyt näin oman kerroksen ihmisistä suurimman osan. Ikäihmisiähän me kaikki olemme, vain muutama on vielä työikäisiä.  On hienoa, että tätä jouluperinnettä pidetään yllä. Talossa on myös muutamia talkoopäiviä vuodessa. Sellainen on minusta hyvän taloyhtiön merkki.

Kaksi vuotta on kuin kaksi metriä räsymattoa.  Jälkimmäinen metri on aika värikästä ja raidoissa iloisia sävyjä, vihreää, sinistä, keltaista, punaista. On ollut useita henkilökohtaisia ilonaiheita. Pohja jatkuu harmaana.  Veljen murhe kulkee mukana. Monen ihmisen huolet ja yhteiskunnan taloudellinen murros ovat tietoisuudessani.
Jos koko elämäni olisi 6,8 metriä pitkä matto, olisi kaksi vuotta vain 20 senttiä. Siinä kaikki tiivistyy. Kumpi erottunee selvemmin, harmaanmusta vai värillinen raita? Millaisia ovat ne aiemmat metrit? Erityisesti olen alkanut muistella viisikymmenluvun aikaa, puolesta metristä puoleentoista. Se oli  aivan eri maailma kuin nykyinen. Ikävin, ruskeankellankirjava oli Espoon kodin aika.  Oli vaihdevuosia, murehtimista, valvomisia, ei edes mitään perhejuhlia paitsi läksiäiset.