Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
tiistai 13. elokuuta 2013
Raivaajien kunniaksi
Kahtena päivänä olen oikein hiki valuen tehnyt puutarhatöitä. Olen jatkanut kivinavettaraunion maapohjan raivausta - se kun on ollut puuvaraston ja horsman peitossa vuosikaudet - ja tänään siirsin kuistinpielen syreenien levikeistä taimia syreenimajan rungoksi. Sellainen homma on oikein hauskaa, kun huomaa vielä jaksavansa pari kolme tuntia niittämistä, kaivamista ja kantamista. Mies on aikaisemmin siirtänyt kivimuurin sisälle ruusuntaimia ja istuttanut kaksi pensasmustikkaa sekä kirsikkapensaan. Saapa nähdä kuinka ne tästä nousevat! Muualla tontilla ovat 5-15 vuotta sitten istuttelemamme pensaat ja puut hyvässä kasvussa. Olisi kiva, jos tietäisi tässä jonkun meidän jälkeemme asuvan, mutta toivottavasti saamme olla itse vielä näkemässä kasvua. Roskan putsaus ei ole kummankaan harrastus, kunhan istutetut pysyvät hengissä. Täällä syrjässä ei ole niin nokon nuukaa. Kivenraivaajiksi meistä ei olisi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ihana kivimuuri, joka ansaitsee istuttamasi kukat korukseen!
VastaaPoistaJa niinhän se on, että aina kannattaa istuttaa puu ja kukka, vaikka ei itse olisi näkemässäkään niiden täyttä kukoistusta. Joku tulevasta sukupolvesta sitten ehkä sanoo: nämä ovat Mumman istuttamat...
Tämä kivinavetta on uskoakseni rakennettu 1860- luvulla.Tähän asti tila on pysynyt suvussa.Kai ihmisessä on piirre, että haluaa jonkin tunnistettavan jäljen itsestään jättää, vaikka oikeasti "jäljellä" on merkitystä vain historiaa arvostavalle elossa olijalle. Tämä muuri on yksi aika iso jälki.
VastaaPoistaMuistan, miten arkkipiispa Simojoki aikoinaan suorastaan liikuttui nähdessään LOkalahden seurakunnan kesäkodilla kiviaitaa. Hän näki mielessään paikalla aikaisemmin olleen torpan emännän, joka aina kivimurikan nähtyään otti sen taskuunsa ja kantoi aidan rakennuskiveksi...
VastaaPoistaVarmaan emännätkin ovat osansa tehneet, mutta isojen kivien vääntäminen, siirtely ja nostaminen vaativat miehistä voimaa ja taitoja, joita ei taida enää kenelläkään olla. Lisäsin kuvan vanhasta muurista, ennenkuin sen läpi kasvaneet lahoavat koivut kaadettiin. Toinen kuva on "uudesta" kivinavetasta. Enoni ovat halkaisseet isot kivet jollakin menetelmällä, josta näkyy työkalujälkiä, pystyttäneet kivijalan ja rakentaneet navetan. Vuosiluku 1933 oli välikatosta löytyneissä sanomalehdissä.
VastaaPoista