"Onko tämä elokuvaa minun elämästäni?" Näin kirjoitti veljeni tänään sairasvuoteellaan, letkujen keskellä. Hän kirjoitti myös leikkauksesta vuonna 1961, jolloin hän joutui nuorena poikana makaamaan yhden kevättalven. Tarkoittiko hän, että nyt näytetään siitä elokuvaa? Vai epätodellista ja ulkopuolista oloa, kun kotimetsän puunkaadossa ollut havahtuu Tampereella sairaalassa eikä välistä ole mitään muistikuvaa. "Tuntuuko sinusta, että tämä on elokuvaa?", kysyin. Hän nyökkäsi. Asioiden selvittely pidemmälle ei suju, kun hän kirjoittaa vaivalloisesti vasemmalla kädellä ja väsyy pian.
Lääkäreitä, hoitajia, toimenpiteitä, mittauksia, raportteja, vuoronvaihtoja - ja siinä keskellä makaat avuttomana, ilman puhekykyä ja tietoa tulevasta. Nälkä oli, mutta ruokaa ei voida suuhun antaa, ei edes jogurttia, mitä hän kirjoittamalla pyytelee. Kuume oli uudelleen nousussa. Kovaa on. Suru pusersi rintaa ja silmiä kirveli, kun kävelin kirkkaaseen talvi-ilmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti