Ihmisyydestä

Veljen palvelutalossa on pesukone rikki, on ollut jo pitempään. Uuden saaminen on mutkikasta. Nyt koneessani pyörii toinen satsi veljen vaatteita, yksi erä kuivuu ulkona raikkaassa ilmassa. Oikeastaan piristyin, kun piti tehdä jotakin uudenlaista konkreettista veljen hyväksi.
Omaisille riittää kyllä tehtäviä, jotta asiat sujuvat. Esimerkiksi fysioterapialähetteitä pitää hankkia vähän väliä, vaikka hän tarvitsee hoitoa jatkuvasti. Ilman hoitoa jalkoja ei saa taipumaan pukemiseen eikä pyörätuolin astimelle.

Henkilökunnan kanssa on käyty hyvää keskustelua. Tällä hetkellä ei ole tietoa muuttamisesta.  Veljen kunto on osittain huonontunut, mutta hän on tänä kesänä lähtenyt jo monta kertaa pesäpallokentälle. Viime kesänä hän oli varmaan masentunut, kun ei suostunut lähtemään entisen pääharrastuksensa katsomoon. Jospa hän tänä kesänä  lähtisi kotimökkiinkin käymään.

Tuli omasta itsestäni mieleen, että yksi masennuksen osa on itsekeskeisyys, oman navan ympärillä pyöriminen, liiallinen yksinolo. Avuksi oleminen ja tarpeellisuuden tunne auttavat ihmistä toteuttamaan omaa ihmisyyttään vaikeuksienkin keskellä. Kysyin tänään veljeltä, onko hän hoitanut omaa tehtäväänsä esirukoilijana. -Kyllä olen tänäänkin rukoillut teidän kaikkien puolesta.
Jokaisella lienee oma mittansa siitä, mikä on hyvä sosiaalisuuden ja sitoutumisen määrä  ja mikä on uuvuttavaa. Syyllisyys pyörii kauemmaksi vetäytyjän ympärillä.

Jumalanpalveluksen jälkeen patistin itseni ulos lenkille ja hakemaan luonnonkukkia, kuten olen
vuosikymmenet kesää juhlistanut. Sekin auttoi. Hiljalleen kääntyy illaksi tämäkin pitkä päivä.

Kuvakansioissa

Myrskyä ja kaivattua sadetta odotellessani selailin pitkään Sepon ottamia valokuvia, hänen koneellaan olevia, enimmäkseen tuttuja. Lähetin lapsille joitakin, joitain siirsin omaan kansiooni, vaihdoin näytön taustakuviksi. Yhden hänen minusta ottamansa hyvän kuvan  lähetin valokuvaamoon, jotta tekisivät minusta valmiiksi kuvan hautajaisia varten. Ei tarvitse sitten lasten etsiä sellaista. Äidilläkin oli kuva valmiina. Kahden viikon päästä tulee erään näytteen tulos, varmaan ihan ok.
Mutta mikä on  tämä eksoottinen kuva, otettu 24.6.2013? Kymmenen vuoden kalenteristani löytyi tieto, että silloin oli superkuu.  Hieno muisto minulle kuuhullulle.

Surussa toinen on vielä läsnä

Katselen miehen kuvia, hymyileviä silmiä. Lueskelen hänen muistotilassa olevia  facebook-sivujaan, joihin nyt pääsen. Kuuntelen hänen ääntään videoluennolta. Kirkossa katsoin pariskuntia ja ajattelin: Ymmärrättekö, kuinka onnellisia olette?
Minulle nousi mieleen kysymys: Entä sitten, jos suru hellittää ? Mitä minulle jää?  Monet sanovat, että suru helpottaa, kun vuosi on kulunut, tai kaksi tai kolme. Suru on rakkautta. Se on yksi rakkauden muoto. Surussa toinen on vielä läsnä. Ikävä ja kaipaus ovat tunteita. Jos ne häipyvät, ei tule tilalle mitään.
Siksikö jotkut takertuvat suruun, siitähän joskus mainitaan. Siksi että ilman surun tunnetta jäljellä on vain autio tyhjyys. Sitten on todella yksin.

Viidenkymmenen vuoden taakse

Kukat varisevat, mutta hedelmää voi syntyä.

On vähän outo, jotenkin liikahtanut olo viidenkymmenen vuoden aikamatkan jälkeen. Meitä istui iltaa parikymmentä vuoden 1966 ylioppilasta. Jotkut tunsin, jotkut tunnistin, kun katsottiin vanhoja valokuvia. Tunnelma oli aivan levollinen, sydämellinenkin. Itsemme esittelyssä ei ollut juurikaan saavutusten kilpalaulantaa, kuten kuulemma monasti näissä tilaisuuksissa on. Tavallista väkeähän me olemmekin. Läsnä oli tietoisuus elämän haavoittuvuudesta. Tänään ylioppilasjuhlassa saimme ruusut rintaan. Miten nuoria ja kauniitä uudet ylioppilaat olivatkaan. Olimmeko mekin? Koulun juhlasali oli samanlainen, luokkien ikkunat, käytävät ja portaikot, ilmoitustaulu jolle kiinnitettiin oppilaille tullut posti. Minulle tuli usein postia Ruotsin kirjeenvaihtokavereilta. Kumma tunne tulee siitä, että ikäänkuin tapaa entisen itsensä vuosikymmenten takaa kulkemassa koulun käytävissä.
Tässä iässä alkaa tulla kiitollinen mieli, kun vielä elää ja pääsee tällaisiin tilaisuuksiin. Oman postimme, jota viisikymmentä vuotta sitten emme tunteneet, olemme vastuuntuntoisesti hoitaneet. Kaikki luokkakaverit eivät enää ole elossa.
Seppo oli vuosi sitten omassa riemuylioppilasjuhlassaan ja piti siellä puheen.Elinaikaa oli kaksi kuukautta.

Kevätkipu

Sepon kamerasta vuosi sitten

En arvannut lainkaan, että tämä kevään ja kesän puhkeaminen koskisi näin kipeästi. Pikemminkin odotin, että tämä aika olisi elämän jatkumisen vahvistusta. Olen aina iloinnut keväästä ja odottanut sitä.
Viime vuosina Seppo opetteli kevään havaitsemista. Hänellä oli aina pää täynnä isoja asioita ja kirjoitusprojekteja. Hän sanoi, ettei ole osannut katsella ympärilleen, vaikka istutti marjapensaita ja laittoi kasvimaan.Viime keväänä hän sanoi.-Nyt olen mielestäni huomannut kevään heräämisen ja luonnon muuttumisen, kasvien nousun. Yhdessä ihailtiin heleänvihreitä koivuja, ennenkuin ne tummuivat, omenapuita, kesäyön hämyä, kivisten peltojen raivaajasukupolvien muistoksi koottua kivirykelmää- Vahinko vain, että viime  vuonna kesä ei päässyt puhkeamaan lämpöön ennenkuin hän oli poissa.
Kun heinäkuussa saan otetuksi yhden tietyn kuvan, kerron tästä havaintoaiheesta pienen tarinan.

Vaan ei tule mun tuttuni

Joskus tuntuu, että kyllähän tämä tästä, niinkuin kaikilla muillakin leskillä, monilla on paljon vaikeampi tilanne, ei tässä mitään hätää ole. Viime päivinä on kuitenkin ollut outo ja raskas olo, kuin ei olisi pää kunnossa. Olen hajamielinen, muistamaton. Esimerkiksi: läksin pyörällä hakemaan bensaa ja vasta puolen kilometrin päässä muistin, että kanisteri jäi ottamatta.
Tulee mieleen SOS-lapsikylien perustajan Herman Gmeinerin kuvaus äitinsä menettäneen lapsen mielentilasta: " Itse olen kokenut, miltä äitinsä menettäneen lapsen sisimmässä näyttää. ..Hänellä on aamulla ylösnoustessaan tunne, kuin päivä tosin olisi alkanut, mutta aurinko ei ottaisikaan noustakseen. Hänestä tuntuu, kuin ilma loppuisi huoneesta, kuin tuli takassa ei lämmittäisi eikä kykenisi karkottamaan joka puolelta hiipivää kylmyyttä."
Onhan tässä kesä, on lämmin sää, aurinkoista, kasvit kasvavat, niitä hoidetaan, pyykin saa ulos liehumaan. Olisi kutsuttavia ihmisiä. Tein raparperipiirakan, mutta en jaksanut soittaa kenellekään, on itkuinen olo. On odottamistakin, riemuylioppilasjuhla, muistoseminaari, ylioppilasjuhlat. Väri vain puuttuu, kaikki on harmaan läpikuultavaa. Jaoimme kokemukset melkein viisikymmentä vuotta, siitä tuli toinen puoli.
Väkevää vertaistukea tulee kaukaa: -Jos mun tuttuni tulisi, ennen nähtyni näkyisi...

Voi näitä kesäöitä

-Voi näitä kesäöitä, kuulin viime kesänä monia kertoja. Voi näitä.

Sepon omenapuut ovat kukassa. Vein haudalle niistä kimpun. Suvivirren päivänä puhuttiin kirkossa katoavista ja katoamattomista aarteista. Tuntuu, että muistoista tulee katoamattomia aarteita, kunnes muistini ne kadottaa.

Viime talvi oli rankka monille puutarhakasveille tällä korkeudella. Rivitalon pihalla kuolivat kaunis ruusu sekä hernepuu, niinkuin kuivui pystyyn naapurinkin hernepuu. Torpalla kurtturuusut, muutama nuori syreeni, tulppaanit. koivuangervot sekä viime keväänä niin kukoistanut vuorenkilpi ovat kärsineet tuhoja. Vuorenkilven juuristo on sitkeä, uutta työntyy esiin.

Liityin eilen facebookin lähinnä päästäkseni joidenkin yhteisöjen sivuille kommentoimaan sekä ilmoitellakseni joillekin tutuille liikkeistäni. Olen yllättynyt tästä ihmistungoksesta sivullani, kun ohjelma tarjoaa innolla kavereitten kavereita.  Vieraampien ihmisten kaveripyyntöjä on tullut ja tuntuu tylyltä olla hyväksymättä niitä. Voi olla, ettei facebook ole minun lajini, taidan olla liian erakko.
Västäräkki putkahti iloisesti pihaan. On niin hiljaista, että korvissa humisee.